Tunnustuksellista vai ei?

Suomalaisessa keskustelussa uskonnonopetuksesta tunnustuksellisuus merkitsee sitouttavuutta, joskus jopa pelkästään sitoutuneisuutta johonkin tiettyyn katsomukseen. Suurimmalle osalle keskustelijoista se on asia, joka ei kuulu kouluun. Siksi käsite on hyvin arvolatautunut: jos tunnistetaan tunnustuksellinen uskonnonopetus, tunnistetaan jotain sellaista, joka pitäisi poistaa koulusta. Yliopistotutkija Anuleena Kimanen pohtii kirjoituksessaan, mitä ongelmia tunnustuksellisen uskonnonopetuksen tunnistamisessa on.

Suomessa uskontoa opetetaan uskontokuntakohtaisissa ryhmissä, mikä monissa kansainvälisissä luokitteluissa katsotaan tunnustukselliseksi. Näissä ryhmissä kuitenkin opetetaan uskontoa tunnustuksettomasti eli tavoitteena ei ole sitouttaa uskontoon. On kuitenkin joitain syitä jakaa oppilaat eri ryhmiin. Sisältöjen puolesta nimittäin oman tradition historia, lähteet ja käytänteet saavat kussakin ryhmässä etusijan, joskin niissä opiskellaan myös muita uskontoja, uskonnottomuutta ja sitä, mitä uskonnonvapaus tarkoittaa. Samalla kyse on identiteetin vaalimisesta. Uskontokuntajakoinen opetus lähteekin ihmiskäsitykseltään siitä, että vaikka lapsella yksilötasolla ei välttämättä ole uskonnollista identiteettiä, hänellä voi olla yhteisöllinen identiteetti osana tiettyä katsomuksellista ryhmää. Vähintäänkin lapsen pitäisi oppia tuntemaan tuon yhteisön symboleita ja kieltä. Tähän viitataan usein käsitteellä kotiseutuperiaate. Lisäksi Suomessa usein mainitaan tunnustuksettoman uskonnonopetuksen merkiksi se, että se ei sisällä hartaudenharjoitusta. Näin viitataan opetuksen menetelmiin. Koulun uskonnonopetus ei ole siis tunteisiin vetoavaa sosiaalistamista esimerkiksi rukoukseen tai jumalanpalveluselämään.

Näin ollen suomalaisen, tai minkä tahansa muun uskonnonopetuksen mallin tunnustuksellisuutta tarkasteltaessa voidaan tulla eri tuloksiin riippuen siitä, mitä ulottuvuutta painotetaan: tavoitteita, sisältöjä, ihmiskäsitystä tai menetelmiä. Kussakin ulottuvuudessa on myös ongelmia erityisesti tunnustuksettomuuden eli mahdollisimman vähän tunnustuksellisuutta sisältävän opetuksen määrittelemisessä.

Joskus otetaan lähtökohdaksi, että opetuksen tavoitteena ei ole sitouttaminen, vaan yleissivistys. Kuitenkin tieto usein myös vaikuttaa asenteisiin. Sisältöjen kannalta taas tasapuolisuudella on haasteensa: miten paljon ja kenen näkökulmasta mitäkin katsomusta pitäisi käsitellä? Yksi keskeinen argumentti tunnustuksellista uskonnonopetusta vastaan on lapsen uskonnonvapaus. Tämä liittyy ihmiskäsitykseen, sillä yksilönvapaus korostuu länsimaisissa koulutuksen arvoissa, mutta tällainen korostus ei ole universaali. Yhteisöllisyys ei itse asiassa puutu koulutuksenkaan arvoista: Suomen opetussuunnitelma tunnustaa oppilaan juurten merkityksen muuallakin kuin uskonnon oppiaineessa. Menetelmällisesti puolestaan hartaudenharjoituksen rajaaminen pois opetuksesta tarkoittaisi pisimmälle vietynä mahdollisimman vähäistä rituaalien läpikäyntiä ja tunteiden aktivoimista. Täysin ulkopuolinen tarkastelu ei kuitenkaan tue oppimista eikä tunneilla viihtymistä.

Luokkakuva.jpg

Kuva: Anuleena Kimanen

Laeista ja opetussuunnitelmista voidaan kuitenkin siirtyä vielä itse opetustilanteen tarkasteluun. Mikä ratkaisee sen, onko oppitunti tunnustuksellinen? On varmaankin yksimielisyys siitä, että sellainen tilanne olisi väärin, jossa oppilas kokisi painostusta uskonnollisuuteen (tai uskonnottomuuteen), jota hän ei koe omakseen. Olisiko uskonnon tunnin tunnustuksellisuus arvioitavissa siis siitä, miten siellä puhutaan uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä ja uskonnollisista totuuksista? Täten tunnustuksellinen oppitunti olisi sellainen, jossa uskonnollinen aktiivisuus ja sitoutuneisuus yhteisöön asetetaan ihanteeksi tai oletukseksi tai jossa uskonnollisista uskomuksista puhutaan kyseenalaistamattomina totuuksina.

Tällainenkin määritelmä muodostaa erilaisia ongelmia. Ensinnäkin opettaja voi puhua yhdellä oppitunnilla tai yhdessä puheenvuorossaan monilla eri tavoin uskonnollisista totuuksista tai yhteisöstä. Toiseksi oppitunnilla puhuvat muutkin kuin opettaja. Opettajan puhe voi muotoutua hyvin vahvasti sen pohjalta, mitä oppilaat puhuvat. Hän voi ottaa joko uskonnon puolustajan tai kritisoijan roolin tuodakseen oppitunnille tasapainottavia näkemyksiä, tai oppilaat voivat omilla kysymyksillään johdatella häntä käyttämään paljonkin aikaa uskonnon harjoittamisen avaamiseen. Kolmanneksi oppilaiden kokemukseen selvästikin vaikuttaa paljonkin se, mitä he odottavat uskonnonopetukselta. Sellaiset opettajan avaukset, jotka poikkeavat odotuksesta, jäävät helposti huomaamatta.

Todennäköisesti edellä esitettyjä kriteereitä tai tuntomerkkejä voidaan silti monessa tapauksessa käyttää uskonnonopetuksen tunnustuksellisuuden määrittämisessä, ainakin johonkin rajaan asti. Vielä on kuitenkin pohdittava sitä, mikä olisi tunnustuksellisuuden vastakohta. Onko tunnustuksettomuus eli sitouttamisen mahdollisimman täydellinen puuttuminen ainoa vaihtoehto? Vai olisiko olemassa vielä kolmas tie, nimittäin monitunnustuksellisuus, joka mahdollistaisi tunteiden aktivoimisen ja yhteisöllisen identiteetin tunnustamisen, mutta ei olisikaan sitoutunut ainoastaan yhteen vaihtoehtoon? Olisi otettava kriittiseen tarkasteluun paitsi ne uskonnonopetuksen piirteet, joista halutaan eroon, niin myös ne piirteet, jotka halutaan asettaa ihanteeksi.

Lue lisää:

https://opettajaatutkituttaa.blogspot.com/2015/02/testaa-tunnustuksellisuutesi.html

https://journal.fi/ainedidaktiikka/article/view/60558

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s