Uskonnottomuus tutkimuksen kohteena Oslossa

Helsingin yliopiston uskontotieteen professuuria vuonna 2018 hoitava yliopistonlehtori Teemu Taira kirjoitti 6.10.2018 blogissaan Osloon suuntautuneesta konferenssimatkasta. Seuraavassa kirjoittajan itsensä muokkaama uudelleenjulkaisu tekstistä.

Kaksi kesän konferenssimatkoistani suuntautui Osloon. Elokuun alussa kaupungissa järjestettiin pohjoismainen tapahtuma, joka kokosi yhteen uskontososiologeja. Vähän yli kuukautta myöhemmin (26–27.9.2018) pidettiin hyvin pienen porukan konferenssi Formatting Nonreligion in Late Modern Societies: Institutional and Legal Perspectives, jossa tarkasteltiin uskonnottomuutta.

Kun paikalla on alle 40 ihmistä, välttyy tunteelta siitä, että on hukkunut johonkin massaan, jossa ei ehdi näkemään ja tapaamaan ketään. Nyt vietimme pari päivää yhdessä rakennuksessa kuunnellen esitelmiä ja keskustellen. Pienen porukan tapaamisissa verkostoituminen on helpompaa kuin massakonferensseissa ja aikaa tuntuu riittävän monenlaisille kuulumisten päivityksille ja uusille suunnitelmille. Vanhojen tuttujen ja uusien ihmisten tapaamisen lisäksi tapahtumassa oli itselleni pari erityisen antoisaa asiaa.

Ensiksi esitelmien kirjo kattoi useita eri maita. Näin oli mahdollista kuulla alustuksia, jotka kohdentuivat esimerkiksi Kreikkaan, Belgiaan, Unkariin, Viroon, Slovakiaan, Englantiin, Skotlantiin, Norjaan, Romaniaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Portugaliin. Lyhyistä esitelmistä ei ehkä muodostunut yhtä selkeää linjaa, koska lainsäädäntö, käytännöt ja perinteet vaihtelevat maasta toiseen. Selväksi kuitenkin tuli taas se, että esimerkiksi Euroopan tilanteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tutustua alueellisiin ja valtiollisiin historioihin: ne ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, millaista uskonnottomuus on eri puolilla Eurooppaa, miten siihen suhtaudutaan ja miten lainsäädäntö huomioi uskonnottomuuden. Yleinen puhe ”eurooppalaisesta modernisaatiosta” kätkee väistämättä merkittävät alueelliset erot. Oma Suomea käsittelevä esitelmäni toi oman lisänsä maakohtaisiin pohdintoihin.

Toinen kohokohta oli kanadalaisen uskontotieteen professori Lori Beamanin esitelmä ”Nonreligion, Changing Religious Landscape and Living Well Together”. Beamanilla on sosiologin ja oikeustieteilijän koulutus, ja hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat esimerkiksi uskonnollisen ja katsomuksellisen monimuotoisuuden kysymykset sekä uskonnonvapaus. Esitelmässä käsiteltiin nippu tapauksia, joissa tiettyä symbolia tai käytäntöä on neuvoteltu ”uskonnollisesta” ”kulttuuriseksi”. Meillä näistä tunnetuin taitaa olla tapaus Lautsi, Italian krusifiksitapaus, jossa suomalaissyntyisen Soile Lautsin kanteen vuoksi kouluista piti poistaa krusifiksit ennen kuin ratkaisu pyörrettiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston päätöksellä vuonna 2011.

Beaman käsitteli myös samankaltaista tuoreempaa tapausta Mouvement laïque québécois v Saguenay (City), josta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta tai Beamanin artikkelista ”The Inclusion of Nonreligion in Religion and Human Rights” (Beaman, Steele & Pringnitz, lehdessä Social Compass 1/2018). Siinä kanadalainen Alain Simoneau valitti vuonna 2007 siitä, että kunnanvaltuuston kokoukset alkavat rukoilulla. Saguenayn kaupunki voitti tapauksen kahdessa instanssissa, joissa rukous määrittyi riittävässä määrin kulttuuriseksi käytännöksi ja yleiseksi arvoksi, joka ei voi aiheuttaa merkittävää haittaa. Kuitenkin Kanadan korkein oikeus päätti vuonna 2015, että rukous oli ristiriitaisessa suhteessa valtion uskontoneutraaliuteen. Suomessa Suvivirsi toimisi riittävän samankaltaisena esimerkkinä siitä, miten tyypillisesti uskonnollisena pidetty laulu (virsi, joka sisältää viittauksia luojajumalaan) määritellään kulttuuriksi ja perinteeksi.

Beamanin esitelmän vahvuus oli siinä, että hän esitti tapausten toistuvat piirteet: kristillinen konteksti, valittajat ovat tyypillisesti ateisteja (harvoissa tapauksissa juutalaisia), valittajat jätetään aluksi huomioimatta, myöhemmin julkinen keskustelu räjähtää käsiin, siinä valittajat leimataan ylireagoijiksi tai mielenterveydeltään häilyviksi, päätökset ovat usein myönteisiä symbolin tai käytännön jatkumiselle, korostetaan ettei ketään pakoteta osallistumaan.

Neuvotteluissa useimpien uskonnollisena pitämä symboli tai käytäntö määrittyy ”kulttuuriksi”, ”meidän kulttuuriperinnöksi”, ”perinteeksi”, ”perustaksi, johon ei voida koskea”, ”inhimilliseksi viestiksi” tai ”universaaliksi arvoksi”. On huomattavaa, että tulos voi olla samanaikaisesti jotain, mikä on puolustajien mielestä universaalia, kaikkien hyväksymää (risti edustaa universaaleja arvoja) sekä oleellinen osa juuri meidän paikallista kulttuuriperintöämme.

Siinä missä esimerkiksi Sveitsissä työskentelevä sosiologi Christian Joppke on pitänyt kristinuskon ”kulttuuristumista” esimerkkinä sekularismin voittokulusta, Beamanin kanssa olemme sillä kannalla, että kyse on tavasta, jolla kristillinen valtakulttuuri pitää kiinni hegemonisesta asemastaan. Siksi Beaman käsittelee näitä tapauksia usein uskonnonvapauden kehyksessä nimenomaan uskonnottomien oikeuksien kannalta.

Esitelmän kuuntelu ja keskustelu Beamanin kanssa inspiroi palaamaan muutama vuosi sitten kirjoitettuun suomalaista suvivirsikeskustelua käsittelevään artikkeliluonnokseen. Ehkä kuulette siitä joskus enemmän. Konferenssit ovatkin parhaimmillaan silloin, kun niiden pohjalta syntyy uusia yhteistyömuotoja ja kun kokemus innostaa työstämään omia keskeneräisiä tutkimuksia.

Konferenssin ohjelma: https://non-religion.sciencesconf.org/program