Pohjoisten kansojen pyyntikulttuureissa karhulla oli monin tavoin keskeinen asema. Metsän valtiaan ympärille kietoutui valtaisa määrä uskomuksia, rituaaleja ja myyttejä, jotka juontavat juurensa kaukaa kivikaudelta. Osa niistä muistuttaa suuresti toisiaan, mutta vuosituhansien kuluessa perinteet rikastuivat ja köyhtyivät, omille poluilleen erkaantuen. Ne kuvastavat karun kauniilla tavalla karhun paikkaa ihmisen elinympäristössä ja ennen kaikkea mielenmaisemassa. Pohjoisten kansojen karhumytologiasta kertoo perinteentutkija Pasi Klemettinen, joka on julkaissut aiheesta tietokirjan Karhu – Pohjoisten kansojen myyttejä (SKS Kirjat 2023).
Tähdistä tullut metsän kuningas
Useat tundralla ja pohjoisella havumetsävyöhykkeellä asuneet alkuperäiskansat uskoivat olevansa karhun jälkeläisiä tai ainakin sukulaisia aikojen alusta saakka. Toiset heistä katsoivat öiselle pohjoiselle tähtitaivaalle ja näkivät siellä karhun alkukodin, josta myyttinen eläin laskettiin ensimmäisen kerran alas maan päälle. Näin ajattelivat myös muinaiset suomalaiset. Seuraava loitsun katkelma, jossa syntypaikka sijoittuu tarkemmin ottaen Otavan tähtikuvioon, taltioitiin Kiuruvedellä 1818:
Tuol’ on ohto synnytelty,
Karhun poika kasvateltu.
Otavitten olkapäillä,
Seihteen tähtien selällä.
Missä maahan laskettiin?
Hihnoissa hopeisissa,
Variloissa vaskisissa,
Kehän kultasen sisässä.
Tuoreille tuomikoille,
Pahoille paju puroille.
Honka kasvo kankahalle,
Hongassa hopea oksa,
Siit on hammas ensimmäinen,
Ensimmäinen, viimenenkin,
Suurimmainen, pienimmäinen.
Missä kynnet leivottiin,
Kämmenet taputeltiin?
Päällä pensevän petäjän.
Myyttisen karhun synty, elämä, kuolema ja uudelleensyntymä symboloi luonnon ikuista kiertokulkua, jossa kaikella on aikansa ja paikkansa. Tähän kiertoon lukeutui myös kontion kiertäminen talvipesään ja sen monivaiheinen rituaalinen metsästys, joka huipentui suomalaisilla karhunkaatajilla aiemmin peijaisiin ja eläinvainajan luiden palauttamiseen takaisin pyhään kallohonkaan. Metsä antoi, kun siltä osasi oikein pyytää, mutta vastavuoroisesti pyytäjien tuli lahjoittaa takaisin metsälle se, mikä sille kuului. Tätä ikiaikaista järjestystä säätelivät ja valvoivat luontoa ja erityisesti metsää edustavat haltiat sekä itse karhun suvun kantaemo. Karhun ja ihmisen sukujen elinehdot ja elämänvaiheet nivoutuivat näin kiinteästi toisiinsa. Tästä kertovat osaltaan lukuisat yhteisölliset siirtymäriitit, joissa väkevä karhu oli tavalla tai toisella osallisena esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanikansoille.
Kohti kehitysuskoa
Synkistä puolista huolimatta seremonioissa juhlistettiin elämän jatkuvuutta, sillä arvostetun metsäneläimen kuolema ja uhraaminen oli vain yksi välivaihe sen päättymättömällä vaelluksella. Kaikki tämä muuttui peruuttamattomasti, kun pohjoiset pakanakansat ohjattiin länsimaisen kehitysuskon polulle. Tämä polku nähtiin syklisen sijaan luonteeltaan lineaarisena, eikä karhun tai ylipäätään minkään saaliseläimen sielun olemassaoloon ja siirtymiseen tuonpuoleiseen enää lopulta uskottu.
Kehityksen tieltä kitkettiin esteet myös uskonnollisessa mielessä, joten koko kylä- tai sukuyhteisöä koskettaneiden karhurituaalien harjoittaminen tuomittiin ja kiellettiin. Ne kuuluivat joutavina taikauskoisina tapoina väistämättä menneisyyteen. Sama kohtalo koski luonnollisesti muinaisuskon muitakin näkyviä ja julkisia ilmenemismuotoja, joissa turvauduttiin pakanallisiin jumaluuksiin, vastoin kirkon ja esivallan käskyjä.
Kaikesta tästä huolimatta karhuun liittyviä vanhakantaisia uskomuksia tapoineen säilyi perimätietona kiitettävän pitkään Suomen syrjäseuduilla. Perinteenkerääjät taltioivat esimerkiksi kalloriittiin liittyviä kalevalaisia runoja ja loitsuja vielä kohtuullisen paljon 1800-luvulla. Lähinnä kuitenkin kainuulaisilta, savolaisilta ja pohjoiskarjalaisilta. Valitettavaa on, etteivät nämä aineistot sisällä lainkaan kerääjien ja tutkijoiden omia ensikäden kuvauksia karhurituaaleista. Kukaan heistä ei siis tiettävästi itse osallistunut perinteisiin monivaiheisiin peijaisiin Suomen kamaralla, ainakaan he eivät muistiinkirjoittaneet ja julkaisseet kokemuksiaan. Sen sijaan muutamat suomalaistutkijat, kuten kielentutkijat Artturi Kannisto ja Kustaa Karjalainen, pääsivät vierailemaan hantien ja mansien karhujuhlissa Siperiassa vielä 1900-luvun vaihteessa.
Oman lukunsa karhun kulttuurihistoriassa muodostaa tuhatvuotinen petoviha. Maanviljelyskulttuurin ja erityisesti karjanhoidon näkökulmasta karhu nähtiin jo keskiajalla vahinkoeläimenä, josta oli päästävä keinolla millä hyvänsä eroon — mieluummin lopullisesti. Henkipattona siitä maksettiin tapporahaa kolmen vuosisadan ajan, kunnes kotoinen karhukanta saatiin lopulta hävitettyä 1900-luvun vaihteessa. Tätä tietoa vasten onkin hämmästyttävää, että suomalainen korpikansa järjesti sisukkaasti vielä 1800-luvulla peijaisia, joiden yhteydessä säilyi muinainen kalevalainen riittirunous. Itse asiassa karhu on petoeläimistä ainoa, joka kelpasi syötäväksi juhlien odotettuna pääateriana. Tällöinkin tarkoin rituaalisesti käsiteltynä, jottei peijaisväki saanut karhun ja sitä suojelevien haltijoiden vihoja päälleen.
Niin monta on mieltä kuin miestäkin
Ihmisten suhtautuminen korpien valtiaaseen on vaihdellut äärilaidasta toiseen. Sitä on arvostettu, ihailtu ja kunnioitettu sekä toisaalta varottu, pelätty ja vihattu. Sen vaikuttava olemus, kyvyt ja voimat on valjastettu milloin mihinkin kulttuuriseen tarkoitukseen, joskus lempeällä ja joskus taas ankaralla kädellä.
Nykyisin karhunpyynnissä noudatetaan riistanhoidon ja kestävän kehityksen periaatteita, jotka nekin ovat herättäneet runsaasti keskustelua puolesta ja vastaan. Valitettavasti petoviha nostaa edelleen päätään, etenkin silloin, kun kohtaaminen karhun kanssa johtaa ihmisen tai kotieläimen vahingoittumiseen. Tulee muistaa, että useat uutisoidut tapaukset ovat olleet metsästysonnettomuuksia, joissa karhua ja sen pentuja on ensin uhattu surmaamisella tai karhua on ehditty jo haavoittaa. Yhtä kaikki, karhu jättää harvoin ketään kylmäksi, vaikka mesikämmentä ei sattuisikaan kohtaamaan itse kasvotusten luonnossa.
Pohjoisten kansojen muinaisessa karhusuhteessa on paljon opittavaa nykyihmiselle, sillä se valaa osaltaan kestävän perustan luonnon ja sen eri olentojen väliselle vastavuoroiselle kunnioitukselle. Ihmisellä on lajina olennaisen tärkeä tehtävä hauraiden ekosysteemien vaalijana ja kiertokulun säilyttäjänä. Niinpä jo varhaiset pyyntiyhteisöt tiesivät kokemuksesta, että luonnonvarojen lyhytnäköinen riistäminen ja piittaamattomuus toislajisten elämästä kostautuu lopulta kovalla tavalla.
