Uskonnonvapausaiheet eivät nyky-Suomessa herätä isojen väkijoukkojen tai useimpien puolueiden poliittisia intohimoja. Kyseessä on kuitenkin perus- ja ihmisoikeus, jota ei kannata jättää vain aktiivisten eturyhmien tai asiantuntijoiden harteille. Vuonna 2023 on kulunut sata vuotta maan ensimmäisen uskonnonvapauslain voimaantulosta. Nostaisiko se aihepiirin profiilia, kysyy uskontotieteen tutkija, FT Tuomas Äystö Helsingin yliopistosta.
Suomen puoluekentän ainut edes jossain määrin uskonnonvapauskysymyksillä profiloitunut puolue on kristillisdemokraatit. Pienpuolueen intressiryhmä on tosin kapea ja tavat käsitellä uskonnonvapautta rajoittuneita kristilliskonservatiiviseen näkökulmaan. Moni puolue puhuu mielellään ihmisoikeuksista, mutta juuri uskontoon liittyvät aiheet vaikkapa uskonnonvapauskysymysten muodossa eivät näytä olevan helposti politiikassa hyödynnettävä resurssi. Mistä tämä johtuu?
Uskonnonvapauteen kytkeytyviä aiheita on sinänsä paljon. Sellaisia ovat esimerkiksi uskonnollinen pukeutuminen, symbolien näkyminen julkisuudessa, uskontoon liittyvä syrjintä, uskonnolliset teurastusmenetelmät, ympärileikkaus ja hautaustoimi. Näitä käsitellään säännöllisesti eduskunnassa ja mediassa, joten tässä mielessä uskonnonvapausaiheita ei voi pitää epäkiinnostavina.
Kuva: @VeikkoVenemies via UnSplash.
Koulumaailmassa monia uskonnonvapausaiheita
Erityisen paljon on koulumaailmaan liittyviä uskonnonvapausaiheita, kuten päivänavaukset, katsomusaineopetus, seurakuntayhteistyö, Suvivirsi ja joulujuhlat. Ymmärrettävästi juuri lapsiin liittyvät uskonnonvapauskysymykset ovat tyypillisesti herättäneet eniten kansalaisaktivismia ja synnyttäneet esimerkiksi Kantelupukki-palvelun (linkki palveluun). Sen kautta vanhemmat voivat laittaa alulle kantelun oikeusvalvojalle liittyen päiväkotien, koulujen ja iltapäiväkerhojen toimintaan. Koulumaailma kiinnostaa vahvasti niin uskonnollisia yhteisöjä kuin uskonnottomien etujärjestöjä.
Oikeuskansleri ja oikeusasiamies ovat ottaneet kantaa varsin moneen uskonnonvapauskysymykseen. Tällaisia olivat esimerkiksi ratkaisut ministeriön joulujuhlasta ja koulujen seurakuntayhteistyöstä. Yleisvaikutelmana voisi sanoa, että oikeusvalvojat ovat pyrkineet aikaisempaa enemmän huomioimaan uskonnonvapauden niin kutsuttua negatiivista ulottuvuutta eli vapautta olla harjoittamatta uskontoa. Samansuuntaisesti kantaa otti loppuvuodesta myös yhdenvertaisuusvaltuutettu.
Koulumaailmassa uskonnonvapauskysymykset ovat monesti vaikeita rajatapauksia. Usein oleellista on ratkaista, voidaanko jotain asiaa tai toimintaa pitää uskonnon harjoittamisena. Esimerkiksi uskonnonopetus ei saisi sisältää uskonnonharjoitusta ollakseen lain hengessä tunnustuksetonta. Uskonnonopetuksessa on varmasti perusteltua käsitellä eri uskontojen sisältöjä, esimerkiksi uskonnollisia tekstejä. Jos opettaja käyttää tässä kohtaa hyvin perinteistä opetusmenetelmää eli ääneen lukemista, lipsahdetaanko näin uskonnonharjoituksen puolelle? Millainen uskonnollisen tekstin tai muun uskonnollisen aineksen käsitteleminen oikeastaan on pedagogisesti tunnustuksetonta
Kristilliskonservatiivit kuten kansanedustaja Päivi Räsänen tutkijoineen ovat ylläpitäneet näkemystä kristittyjen kaventuvasta uskonnonvapaudesta Suomessa. Tätä silmällä pitäen perustettiin esimerkiksi Sanan- ja uskonnonvapaus ry. Ajatus ei kuitenkaan ole lyönyt läpi kyseisten piirien ulkopuolella. Useimmille voi tuottaa hankaluuksia ajatella kulttuurisesti luterilaisessa maassa olevan kovinkaan vaikeaa elää kristittynä, vaikka yhteiskunta maallistumassa onkin.
Kansalaisaloitteet ja uskonnonvapaus
Suomen poliittisella kentällä käynnistyi vuonna 2012 mielenkiintoinen kehityskulku, kun voimaan tuli kansalaisaloitelaki. Sen myötä täysikäiset kansalaiset voivat ehdottaa ja allekirjoittaa lakialoitteita Oikeusministeriön ylläpitämässä kansalaisaloite.fi -palvelussa. Jos aloite kerää puolen vuoden sisällä 50 000 allekirjoitusta, eduskunnan on otettava se käsittelyyn tavanomaisen lakialoitteen tapaan.
Lähes kaikki Suomen lainsäädännöstä syntyy edelleen hallituksen esitysten kautta. Tämän lisäksi kansanedustajat voivat ehdottaa lakimuutoksia, mutta näistä aloitteista useimmat eivät etene. Kansalaisaloitteiden vastaanotosta eduskunnassa onkin pääteltävissä se, että niillä on enemmän painoarvoa kuin yksittäisten edustajien lakialoitteilla. Tähän mennessä eduskunta on käsitellyt 65 kansalaisaloitetta, joista 14 aloitteen käsittely on kesken. Sellaisenaan tai muutettuna on hyväksytty 7 kansalaisaloitetta.
Uskontotieteilijälle kiinnostavaa on se, että näistä seitsemästä hyväksytystä kansalaisaloitteesta peräti neljä kytkettiin eduskunnassa uskontoon: aborttilaki, tyttöjen sukupuolielinten silpominen, äitiyslaki ja avioliittolaki. On mahdollista, että translakia koskeva kansalaisaloite – niin ikään uskonnollisia puheenvuoroja synnyttävästä aiheesta – ehtii vielä hyväksyttyjen aloitteiden listan jatkoksi ennen kevään vaaleja.
Kansalaisaloite vaikuttaa siis olevan potentiaalisesti tehokas väylä jakavien arvokysymysten saattamiseen eduskuntakeskusteluun tavalla, jolla on realistinen mahdollisuus synnyttää uutta lainsäädäntöä. Kansalaisaloitteen vaatimat 50 000 allekirjoitusta eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Tavoite vaatii onnistunutta tiedotuskampanjaa ja myös itse aiheen vetovoimaisuutta. Onnistunut aloite edistää riittävän monen tärkeinä pitämiä yhteiskunnallisia intressejä. Useimmat ehdotetut kansalaisaloitteet kaatuvatkin jo nimenkeräysvaiheessa. Näin on asia myös useamman uskonnonvapausaiheisen aloitteen kohdalla.
Aloite Elämänkatsomustiedon avaamisen kaikille oppilaille sai vain 30 023 allekirjoitusta, siinä missä yhteiseen katsomusaineeseen siirtymistä ajava aloite sai 13 469 allekirjoitusta ja luterilaisen kirkon erityisaseman purkamista koskeva aloite 7993 allekirjoitusta. Eivätkö nämä ole kiinnostavia aiheita? Voi olla, että näitä kansalaisaloitteita on vain markkinoitu huonosti. Toisaalta yhtä pienellä innolla poliittiset puolueet näitä asioita itsenäisestikin edistävät.
Ajattelen pääsyyn uskonnon mainitun kaltaiseen hankaluuteen suomalaisen nykypolitiikan aiheena olevan se, että uskonnon pohjalta on vaikea muodostaa minkään puolueen – kristillisdemokraatteja ja ehkä keskustaa lukuun ottamatta – äänestäjäsegmenttejä laaja-alaisesti koskettavia poliittisia teemoja. Siinä missä sata vuotta sitten vasemmisto pystyi liittoutumaan vapaa-ajattelijoiden kanssa ja kirkko oikeiston kanssa, nykyään puolueiden on tultava toimeen katsomusten moninaisuuden kanssa.
Vastaavalla tavalla on todennäköistä, että esimerkiksi kiistanalainen ja useamman poliittisen puolueen kritisoima laki uskonrauhan rikkomisesta säilynee laissa vielä pitkään. Metelin nostaminen asiasta ei ole puoluestrategisesti järkevää. Se ei kosketa kovin monia niin paljoa, että sen takia puoluetta äänestettäisiin. Se kuitenkin saattaa ärsyttää joitain siinä määrin, että jättää äänestämättä. Uskonnonvapaus siis näyttäytynee jatkossakin sotkuisena aihepiirinä, jota poliitikkojen on käsiteltävä – vaikka vaaliohjelmissa ja sloganeissa siitä ei mielellään puhutakaan.