Saamelaisperinteeseen kuuluvilla uhripaikoilla, seidoilla, voi nykyäänkin nähdä merkkejä ihmisten käynneistä paikoilla. Arkeologian dosentti Tiina Äikäs kertoo tutkimuksistaan seitapaikoilla ja saamelaisesta uhrausperinteestä.
Muoniossa Pakasaivontietä ajettaessa tien länsipuolelle jää Kirkkopahdaksi kutsuttu suuri kivenjärkäle. Kyseinen kivi on saamelaisten vanhaan uskomusperinteeseen kuuluva uhrikivi eli seita. Kirkkopahdan seitakivi kiinnittää kulkijan huomion muuten kivettömällä mäntykankaalla. Juuri maisemaa hallitsevien piirteiden onkin monesti katsottu olevan seidan tunnusmerkki. Osa seitakivistä poikkeaa selvästi ympäristöstään joko kokonsa tai erityisen muotonsa puolesta. Joissakin niistä katsoja voi nähdä ihmishahmoa muistuttavia piirteitä, toisissa taas on erikoisia koloja. Mutta seitana on voitu pitää myös kiveä, joka ei juurikaan poikkea muista ympärillä olevista kivistä. Pelkästään kiven ulkomuodon perusteella uhrikiveä ei voikaan tunnistaa.
Kuva 1: Kirkkopahdan seita ilta-auringossa (kuva: Anssi Malinen).
Vanhassa saamelaisessa maailmankuvassa seidat olivat erityisiä paikkoja, joilla ihmiset pyysivät apua etenkin elinkeinoihin liittyen. Seidalle mentiin vaikkapa kalareissun yhteydessä tai pyyntiin lähdettäessä ja seidalle luvattiin osa saaliista, mikäli seita antoi menestystä. Jos seidan katsottiin rikkoneen lupauksensa, se saatettiin hylätä tai jopa hajottaa. Monien seitojen merkitys kuitenkin säilyi sukupolvelta toiselle, ja niistä on välittynyt nykypäivään tieto pyhyyteen ja seitoihin viittaavissa paikannimissä, suullisessa perinteessä ja kirjallisuudessa, josta tunnetuin teos lienee Samuli Paulaharjun vuonna 1932 kirjoittama Seitoja ja seidan palvontaa. Seidoille jätetyt uhrit puolestaan näkyvät arkeologisena luuaineistona.
Elinkeinoihin liittyviä uhreja
Suomessa vanhimmat merkit uhrausperinteestä ovat Kittilästä Taatsin seidalta löydetyt hauenluut, jotka ajoittuvat 1000–1200-luvuille. Ruotsin puolelta on kuitenkin saatu vielä varhaisempia ajoituksia, jotka viittaavat uhraustoiminnan alkaneen jo 500–700-luvuilla. Vanhin luuaineisto osoittaa villieläinten olleen aluksi yleisimpiä uhreja; arkeologinen aineisto koostuu karhun, joutsenen ja kalojen luista. 1100–1200-lukujen taitteessa uhrieläinten joukkoon tulivat myös peurat. Ensimmäiset peurauhrit olivat luultavasti villeinä eläneistä yksilöistä, mutta peurauhrien määrän kasvaessa ja muodostuessa yleisimmäksi uhratuksi eläimeksi aikavälillä 1400–1600 mukana oli mitä luultavimmin myös kesyporoja.
Kuva 2: Poronsarvet Taatsin seidalla (kuva: Anssi Malinen).
Seidoille uhrattaessa paikalle saatettiin historiallisten lähteiden mukaan jättää sarvien tai lihan lisäksi myös kokonaisia eläimiä. Toisinaan uhraajat söivät eläimistä valmistetun aterian, jolloin myös seidan katsottiin tulevan kylläiseksi. Eläinuhrien lisäksi seidoille uhrattiin erityisesti 800–1300-luvuilla myös metallia, kuten koruja ja kolikoita. Suomesta metalliuhreja on löydetty vähemmän, tunnetuin niistä on Arthur Evansin vuonna 1873 Inarin Ukonsaarelta löytämä hopeakoru.
Kuka seidoilla nykyään käy?
Arkeologiesti havaittavien uhrien määrä väheni huomattavasti 1600-luvulla samalla, kun kirkon vaikutus pohjoisessa kasvoi. Uhraustoiminta ei kuitenkaan päättynyt kokonaan, vaan sen arvellaan siirtyneen yleisesti tunnetuilta seidoilta henkilökohtaisille, salatummille uhrikiville. Myös historialliset lähteet kertovat seidoille annetuista uhreista, etenkin kolikoista, vielä 1900-luvun alussa.
Nykyäänkin seidoilla käydessään voi kiven päällä havaita esimerkiksi poronsarvia, kolikoita tai koruja. Osa näistä löydöistä etenkin tunnetuimmilla seitapaikoilla voi selittyä turistien tavalla jättää kolikoita tai muita taskuista löytyviä pienesineitä vierailukohteisiinsa paikalla havaitsevaansa tapaa jäljitelläkseen tai osoituksena käynnistään. Toisaalta erityisesti luonnonmateriaaleista tehdyt nuket, kukkakimput ja kaiverretut kepit voivat liittyä uudempaan uhrausperinteeseen. Ne rinnastuvat esimerkiksi uuspakanoiden muuallakin maailmassa vanhoille pyhille paikoille jättämiin esineisiin. Näiden uhrien yhteydessä pidetään usein tärkeänä, että ne palaavat luonnon kiertokulkuun. Myös uusia uhrausperinteitä tuntuu syntyvän koko ajan, kuten vuonna 2018 havaitut paperilaput Kirkkopahdan seidan koloissa. Sisälsivätkö ne mahdollisesti toiveita tai kiitoksia?
Kuva 3: Nykyuhreja Taatsin seidalla vuonna 2016 (kuva: Tiina Äikäs).
Osa nykyuhreista saattaa olla myös paikallisten saamelaisten jättämiä. Monille saamelaisista seitojen merkitys on voinut muuttua uhripaikasta kulttuuriperinnöksi, mutta ne ovat yhä tärkeitä.
Kuva 4: Hirvenkalloja Kirkkopahdan seidalla vuonna 2010 (kuva: Tiina Äikäs).
Seitojen kunnioittaminen
Koska seidat ovat saamelaista kulttuuriperintöä mutta myös heidän pyhiä paikkojaan, tulisi niillä vierailevan muistaa kunnioittava käytös. Tunnetut seitakohteet ovat nähtävissä muinaisjäännösrekisterissä kultti- ja tarinapaikkojen alla, mutta seitojen sijainnin avoin näkyvyys jakaa mielipiteitä. Seitojen sijaintia voidaan pitää salattuna tietona, jonka tulisi kulkea vain suvussa. Osa saamelaisista myös kokee, ettei muiden sukujen seitapaikoilla tulisi käydä ainakaan ilman asiaankuuluvia rituaaleja. Myös seitoihin koskemiseen on joissakin perinteissä rajoituksia. Seitoihin kajoamisen niitä tuhoten tai maata ympärillä kaivaen kieltää myös muinaismuistolaki, jonka suojelemia ne ovat muinaisjäännöksinä.
Lisätietoa seidoista ja muista saamelaisten pyhistä paikoista löytyy väitöskirjastani Rantakiviltä tuntureille: Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa (2011), jonka englanninkielinen käännös on verkossa avoimesti saatavilla.