Mitä uskonnosta ja henkisyydestä halutaan ja voidaan oppia?

Tutkimus voi saada alkusysäyksen siitä, kun tutut käsitykset törmäävät ja herättävät uudenlaisia kysymyksiä. Tällaisesta törmäyksestä kehkeytyi syksyllä 2019 käynnistynyt Turun yliopistossa toteutuva Suomen Akatemian rahoittama hanke LeNeRe (Learning from new religion and spirituality), jossa tutkimme uskonnon, henkisyyden ja oppimisen uudenlaisia kulttuurisia yhteyksiä ihmisten arjessa. Mutta millaisten käsitysten törmäyksestä – tai ristivalotuksesta – oli kyse? Tästä kertoo hankkeen johtaja, Turun yliopiston uskontotieteen professori Terhi Utriainen.

 

Käsitys yksi: Uskonnot ovat vakiintuneita perinteitä, joita siirretään sukupolvelta toiselle

Monesti uskontoja ajatellaan vakiintuneina perinteinä, jotka ovat vaikuttaneet sukupolvien ajan. Uskonnollisilla perinteillä on instituutionsa, kuten perhekulttuuri, merkkipäivät ja siirtymäriitit, jotka huolehtivat perinteen (oppien, käsitysten ja rituaalien) siirtämisestä nuoremmille polville sekä mahdollisille kääntyjille. Tällaisen käsityksen malliuskontona esiintyy monesti juutalaisuus, kristinusko, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus tai joku muu vakiintunut uskonto.

Näin ymmärrettynä uskonnot usein käsitetään suhteellisen pysyviksi identiteetin kiinnikkeiksi ja kulttuurin ydinalueiksi. Monessa maassa, kuten Suomessa, omaa uskontoa opetetaan myös kouluissa. Oman uskonnon tuntemusta pidetään siinä määrin tärkeänä siihen kuuluville ja koko yhteiskunnalle, että julkinen koulutusjärjestelmä kantaa osansa siihen perehdyttämisessä. Samalla suomalaisessa tunnustuksettomassa uskonnonopetuksessa käsitellään jossain määrin myös muita uskontoja ja katsomuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Tiina Mahlamäki.

 

Käsitys kaksi: Suomessa arvostetaan uuden oppimista

Suomalaiset ovat innokkaita opiskelijoita ja oppijoita. Meillä on kattava koulutusjärjestelmä ja tilastot kertovat, että suomalaiset ja Suomessa asuvat ihmiset osallistuvat elämänsä aikana lukuisiin pidempiin ja lyhyempiin koulutuksiin. Hallitusohjelma toisensa perään korostaa koulutuksen merkitystä kansakunnan menestystekijänä. Nuorten toivotaan siirtyvän suoraan peruskoulutuksesta jatkokoulutukseen. Täydennyskoulutusta lisätään ja kehitetään elinkeinoelämän tarpeisiin, ja kansalaiset vastuutetaan enenevässä määrin myös itse päivittämään tietojaan ja taitojaan. Kuljemme elinikäistä oppimista kohti. Oppimista voikin hyvin kutsua keskeiseksi kulttuuriseksi arvoksi.

Vaikka oppimisesta puhutaan usein virallisen koulutusjärjestelmän tasolla, ihmiset kouluttautuvat ja opettelevat uusia tietoja ja taitoja myös monin epävirallisin ja vähemmän näkyvin tavoin. Aikuisopistojen ja erilaisten kurssi- ja koulutuskeskusten tarjonta muovautuu vastaamaan muuttuvaa kysyntää. Moni harrastustoimintakin toteutuu nykyisin alkeis- ja jatkokursseina, oli sitten kyse vieraista kielistä tai vaikkapa joogasta, meditaatiosta tai vaihtoehtoisista hoitomuodoista.

Tästä pääsemme kahden edellä esitetyn käsityksen (uskonto vakiintuneen perinteen siirtämisenä ja oppiminen kulttuurisena arvona) ristivalotuksessa syntyneeseen havaintoon ja sen kautta projektimme tutkimuskysymykseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maija Butters, Linda Annunen, Helena Kupari, Terhi Utriainen ja Ville Husgafvel. Kuva: Tiina Mahlamäki.

 

Uskonnot ja uuden oppiminen

Uskontojen ja koko kulttuurin kenttä muuttuu tällä hetkellä monin tavoin. Muutoksessa kulkee mukana se, että kaikki ihmiset eivät enää ole uskollisia sille uskonto- tai katsomusperinteelle, jonka piiriin ovat syntyneet ja kasvaneet. On yhä enemmän sellaisia ihmisiä, joita kiinnostavat uudet ilmiöt ja erilaiset uuden oppimisen mahdollisuudet myös uskontojen ja henkisten katsomusten ja käytäntöjen parissa. (Jotkut heistä, joskaan eivät kaikki, myös kääntyvät uuteen uskontoon). Tämän havainnon ei periaatteessa pitäisi olla yllätys: onhan uskonto osa inhimillistä kulttuuria ja muuttuu sen mukana.

Esimerkiksi meditaatio- ja joogakurssit vetävät väkeä ja niiltä voi saada suoritustodistuksia. Monet itsehoito-oppaat kirjoitetaan oppi- ja harjoituskirjoiksi eikä niiden sisällöstä ole vaikea löytää uskontoperinteistä tuttuja käsityksiä tai rituaalisia harjoitteita. Aina ei tarvitse välttämättä edes kirjoittautua kurssille tai ostaa kirjaa, vaan henkisiä harjoitteita löytyy runsaasti myös esimerkiksi YouTube -kanavilta samalla tavalla kuin muitakin opetusmateriaaleja.

 

Mistä oppiminen itselle uuden uskonnon parissa voi kertoa?

LeNeRe -projektissa haluamme tarkemmin selvittää ja pohtia, mitä tapahtuu, kun ihmiset ryhtyvät harjoittamaan sellaista heille itselleen uutta toimintaa, josta löytyy uskontotieteen näkökulmasta katsottuna elementtejä joko vakiintuneista tai meidän kulttuurissamme uusista uskonnollisista tai henkisistä perinteistä. Keitä nämä ihmiset ovat ja mitä he pitävät tärkeänä oppia kyseisen harjoituksen parissa? Mitä muuta he ovat elämässään halunneet oppia ja päässeet oppimaan? Entä millä eri tavoin oppimisen kulttuurinen arvostus näkyy heidän elämässään?

Ajattelemme, että on tärkeä tutkia epävirallisen oppimisen katvealueita, joille ihmiset vapaaehtoisesti suuntaavat ja joita he eri tavoin arvostavat. Näin voimme myös saada tärkeää tietoa uskonnon ja muiden kulttuuristen ilmiöiden uusista rajapinnoista sekä monipuolistaa kuvaa länsimaisissa yhteiskunnissa käynnissä olevasta maallistumiskehityksestä ja uskonnollisen ja katsomuksellisen maiseman muutoksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Tiina Mahlamäki.

Projektin ensimmäinen tapaustutkimus on juuri käynnistynyt. Siinä kysymme, mitä tapahtuu, kun lähtee opiskelemaan äänimaljahoitoa. Miten sitä opetetaan ja opitaan? Miten uudet opit viedään osaksi muuta elämää?

Seuraa LeNeRe -projektin kotisivuja, joille päivitämme tietoa tutkimuksen etenemisestä. Projektiin kuuluvat: Linda Annunen, Maija Butters, Ville Husgafvel, Helena Kupari, Tiina Mahlamäki ja Terhi Utriainen.