Uskonnolla huippudraamaa?

Katsojille on tarjottu viime vuosina useita televisiosarjoja, joissa uskonnollisuus on keskiössä, kirjoittaa Helsingin yliopiston teologian opiskelija Johanna Hurtig.

Katolisen kirkon pappisseminaaria, tanskalaista pappissukua sekä nuoren paavin ensiaskelia seuraavat sarjat ovat kukin omalla tavallaan olleet vaikuttavia kulttuurituotteita.

Uskovia ja uskonnollisuuksia katsotaan sarjoissa kriittisesti, ymmärtävästi ja kiinnostuneesti. Katsoja näkee, miten ja millaisena merkityksenantajana usko toimii yksilöille ja yhteisöille.

Usko ohjaa henkilöiden elämää ja valintoja, vaikuttaa perusteluihin sekä kokemisen tapoihin. Uskonnollisuus näkyy myös fyysisissä ympäristöissä, joissa henkilöt toisiaan kohtaavat.

Kyseisiä sarjoja on katsottu monissa maissa, niistä on kirjoitettu ja niitä on palkittu. Mihin uskonnollisen draaman kiinnostavuus ja erityisyys perustuvat? Voiko uskonnon käsittely selittää kyseisten ja muiden kulttuurituotteiden laadukkuutta?

 

Miten ja miksi?

Uskonnollisuuden ja uskon käsittely auttaa erottumaan. Siihen, mitä ei itse tunne, on kiinnostavaa tutustua.

Uskonnollisuuden merkitys draamojen laadun luojana, ei uskoakseni palaudu kuitenkaan pelkästään tähän. Uskonnollisuuden käsittely näyttää syventävän myös teemojen käsittelyä sekä lisäävän kulttuurituotteen esteettisyyttä.

Pyrkimys yhdistää kriittistä, ymmärtävää ja jopa kunnioittavaa katsetta syventää henkilökuvia, draaman kaarta, eettismoraalista pohdintaa sekä tapahtumien merkityksiä. Moraalia on ilman uskonnollisia kiinnikkeitä ja perusteluja, mutta uskonnollisuus tihentää eettisten pohdintojen merkitystä, muiden tuntemia odotuksia sekä odotusten ja pettymysten välisiä suhteita.

Uskonto syväluotaa valintoja oikean ja väärän, hyvän ja pahan, minän ja toisten välillä. Uskonnollisuutta valottavat sarjat näyttävät, miten hyvä tahto ja tarkoitus ajautuvat neuvotteluun muiden voimien kanssa.

Uskova ihminen ei ole vain uskollinen ja luja, vaan myös epävarma, heikko ja haluava. Sarjat valottavat erilaisten tahtojen, epävarmuuden ja neuvottomuuden, mustan ja harmaan kamppailua arkisten jokapäiväisyyksien keskellä.

Sarjat ovat myös näyttäviä, esteettisiä ja visuaalisesti rikkaita. Niissä käytetään runsaasti pyhään liittyvää symboliikkaa: esineitä, tilanteita ja tiloja. On ristiä, rukousnauhaa, kardinaalien ja paavin komeita asusteita, nunnien päähineitä, ristittyjä käsiä, upeita kirkkosaleja, kappelin juhlavasta ikkunasta siivilöityvää valoa, puhuttelevia alttaritauluja.

Katolisen kirkon pappiseminaarilaiset kokoontuvat kirkoissa, kirjastoissa sekä luostarin sisäpihan lumoavassa puutarhassa. Kunkin jakson alussa kauniin musiikin soidessa neitsyt Mariaa kuvaavan patsaan poskilla vierivät suuret kyyneleet. Tanskalaisen pappissuvun pappila ympäristöineen on puolestaan niin harmoninen, että sarjaa katsoisi melkein vain sen vuoksi.

 

Miksi juuri nyt

Uskonto on aina näkynyt ja kiinnostanut kulttuurituotteissa. Se on terävöittänyt eroja, tihentänyt tunnelmia ja sävyttänyt arvoituksia. Usko on syventänyt sosiaalisiin suhteisiin sijoittuvia ja niissä elettäviä jännitteitä.

Sisäänpäin kääntyneet lahkomaiset uskonnolliset yhteisöt ovat toimineet murhien tapahtumaympäristöinä sekä sukujen kasvutarinoiden kehyksenä.

Pauliina Rauhalan tuoreet lestadiolaisyhteisöön sijoittuvat romaanit ovat saaneet runsaasti mediahuomiota sekä lukijoita. Ensimmäisen romaanin, Taivaslaulun, teatterisovitus keräsi kuukausien ajan täydet salit kahdessa kaupungissa. Kiinnostus ei selvästikään rajautunut vain yhteisöön, joita teokset kuvaavat.

Mihin sarjojen käsikirjoittajat ja ohjaajat sekä uskonnollisten romaanien kirjoittajat pyrkivät? Millaisia keskusteluja he pyrkivät herättämään? Oletetaanko uskonnon kiinnostavan informaation ja kulttuurin tulvassa elävää nykyihmistä siksi, että se välittää jotain, jota ihminen juuri nyt kaipaa, etsii, ihmettelee tai väistää? Vai onko niissä vain hyödynnetty inhimillistä uteliaisuutta, halua katsoa vieraita maailmoja niiden sisältä?

Monen viehätys voi selittyä näin.

Silti on mielenkiintoista pohtia toista vaihtoehtoa – sitä, että uskonnollisuus kiehtoisi kantamiensa merkitysten vuoksi. Kaipaammeko Pyhää? Janoammeko ulottuvuutta, joka kurottaa materiaalisen ja näkyvän yli? Ikävöimmekö aidompaa yhteyttä toisiimme vai johonkin itseämme suurempaan?

Uskoon liittyvien kysymysten on täytynyt puhutella sarjojen laatijoita syvästi. Muuten he eivät olisi pystyneet tuottamaan näin puhuttelevia kulttuurituotteita.

Teknologia, maallistuminen tai yksilökeskeisyyttä lisännyt kulttuurinen kehitys ei ole poistanut ihmisen tarvetta kokea jotain arkea ylittävää. Jokin kutsuu yhä meitä hämmentymään, hiljentymään, jakamaan ja kätkemään.

Ehkä sarjojen tarkoitus on herättää isoja kysymyksiä sekä pysähtyä jakamaan niitä.

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s