Lahjoja vai ei?

Joulun lähestyessä tiedotusvälineissä, somessa ja joissakin perheissä käydään jokavuotinen keskustelu lahjojen antamisesta. Mitä toivotaan ja annetaan, keitä kaikkia pitää muistaa ja millä tavalla, pitääkö lahjoittaa aineellista vai aineetonta, teknologiaa vai maailmanrauhaa? Esimerkiksi Helsingin Sanomissa pohdinnan aloitti Jaakko Lähteenmaa (27.11) kolumnilla ”Joululahjat eivät ole stressin arvoinen asia”. Tässä ei ole mitään uutta, toteaa dosentti Maijastina Kahlos Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumista.

Ianuarius eli tammikuu. Osa mosaiikista, jossa kuvataan kuukausia. Pohjois-Afrikasta 200-luvun puolivälistä. Soussen arkeologinen museo. Kuva: Wikimedia Commons.

Myös antiikin Roomassa kiisteltiin lahjoista, erityisesti 300–400-luvuilla. Myöhäisantiikin roomalaisille vuodenvaihde joulukuun loppupuolelta tammikuun alkupuolelle oli yhtä juhlaa. Saturnalia (17.-23.12) oli pimeän vuodenajan ilopilkku, jota juhlistettiin lahjoilla, peleillä ja juhlaherkuilla ja juomilla. Juhlakausi jatkui luontevasti tammikuun ensimmäisen päivän juhlinnalla. Kalendae Ianuariae oli roomalaisen vuoden ensimmäinen päivä, jolloin konsulit astuivat virkaansa ja uuden vuoden kunniaksi tulkittiin enteet alkavalle vuodelle. Senaatti ja armeija vannoivat uskollisuutta keisarille ja antoivat tälle lahjoja. Myös yksityiset ihmiset tulkitsivat enteitä tulevalle vuodelle. Lisäksi tehtiin vierailuja ja annettiin lahjoja tuttaville. Myöhäisantiikissa Kalendae Ianuariae näyttää olleen jopa suositumpi kuin perinteinen Saturnalia. Uutta vuotta juhlittiin riehakkaasti – tanssein, lauluin, teatteriesityksin, kulkuein, juomingein – koko valtakunnan alueella.

Libanios, ei-kristitty antiokialainen puhetaidon opettaja, piti peräti ylistyspuheen (vuonna 392 tai 393) uuden vuoden juhlinnalle. Hän kuvasi iloista juhlintaa: ”Kaikkialla juodaan, herkutellaan ja nauretaan, ylellisesti rikkaissa taloissa ja tavallista runsaammin köyhissäkin kodeissa” ja ”Jos joku kutsuisi tätä vuoden suloisimmaksi ajaksi, hän ei olisi lainkaan väärässä”. Kalendae Ianuariae yhdisti kansalaiset toisiinsa ja perheissä ne, jotka olivat joutuneet erilleen. Yhteisöllisyyden lisäksi Libanios korosti anteliaisuutta: juhlinta opetti ihmisille, ettei pitänyt kiintyä liikaa kultaan, vaan antaa sen kiertää kädestä käteen.

Myöhäisantiikin piispat vastustivat lahjoja

Antiikin lähteissä on säilynyt mainintoja juhlinnasta Välimeren alueen länsi- ja itäosista. Iso osa maininnoista on peräisin kristittyjen piispojen saarnoista, joissa he moittivat hillitöntä juhlintaa. Muutamat kirjoittajat (Hieronymus, Caesarius Arles’lainen, Martinus Bracaralainen) valittivat tavasta kattaa vanhan vuoden viimeiseen illallispöytään kaikkia mahdollisia herkkuja – tällä haluttiin varmistaa kodin vauraus seuraavana vuonna. Varsinkin lahjat (strenae) olivat kristittyjen johtajien silmätikkuna. Jo 100-luvun loppupuolella Tertullianus harmitteli yleistä tapaa antaa opettajille rahalahjoja uutena vuotena. (Minun puolestani tämä käytäntö voitaisiin hyvinkin elvyttää).

Antiokian piispa Johannes Khrysostomos moitti saarnassaan (vuosien 387–398 välillä) uuden vuoden viettoa, erityisesti kaikenlaista hupailua, laulua ja yöllisiä tansseja, joita kaikkia hän piti paholaisen juonina. Miehet ja naiset juovat yhdessä ja pitävät sitä hyvänä enteenä uudelle vuodelle. Todelliset kristityt eivät sellaisiin osallistu. Toreille ei pitäisi sytyttää mitään valoja, sillä todellinen valo on sydämessä. ”Älä seppelöi talosi ovea, vaan elä siten, että Kristus seppelöi sinut hyveen seppeleellä.”

December eli joulukuu. Kuva on kopio ns. Filocaluksen kalenterista vuodelta 354. Kuva on 1600-luvulla tehty kopio alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Barberinin kokoelma, Vatikaanin kirjasto. Kuva: Wikimedia Commons.

Amaseian piispa Asterios nuhteli omassa saarnassaan (vuonna 400) myös yleistä remellystä ja varsinkin juhlaan liittyvää ristiinpukeutumista – sotilaat ilottelivat pukeutumalla naisiksi. Erityisesti hän moitti lahjojen antamista: niitä oli turha kutsua lahjoiksi, sille niiden antaminen ei ollut vapaaehtoista. Lahjojen jakaminen oli pakko. Asterios päivitteli lahjojen järjettömyyttä: kaikki odottavat suu auki toivoen saavansa toisiltaan jotain. Lahjat kiertävät yhdeltä toiselle, raha tässä juhlassa on yhtä paikallaan pysyvä kuin pallo lasten pelissä. Lahjat olivat itse asiassa uusi lahjonnan ja orjuutuksen muoto; lopulta ne olivat velkaantumisen alku ja syynä köyhtymiseen. Jopa lapset oppivat ahneiksi odottaessaan kaksinkertaista vastalahjaa omille lahjoilleen.

Hippon piispa Augustinus ei päästänyt uuden vuoden viettäjiä yhtään helpommalla. Saarnassa vuodelta 404 hän moitti juhlijoita juopottelusta, syöpöttelystä, hulluttelusta ja lahjojen jakamisesta. Hän teroitti kuulijoilleen eroa ’pakanoihin’: nämä antoivat lahjoja, kunnon kristittyjen piti jakaa almuja; ’pakanat’ hoilasivat ylellisyyden lauluja, kristittyjen oli laulettava Raamatun säkeitä; kun ’pakanat’ juoksivat teatteriin, kristittyjen paikka oli kirkossa; ja kun ’pakanat’ juopottelivat, kristittyjen oli paastottava.

Piispojen paheksunnasta huolimatta Kalendae Ianuariae säilytti suosionsa pitkään, lähteistä päätellen vuosisatojen ajan. Kristityt keisarit eivät halunneet estää alamaisiaan viettämästä suosittuja juhlia, joita he lainsäädännössään hyväksyvästi kutsuivat ’kansalaisten kokoontumiseksi’ ja ’kaikille yhteiseksi ilonpidoksi’ (vuonna 399). Tunnistamme roomalaisen Saturnalian ja myöhäisantiikkisen uuden vuoden vietosta monia yhteisiä piirteitä nykyisen joulun kanssa. Koristelemme seppelein ovia, tuomme vihreitä lehviä sisälle, sytytämme erilaisia valoja kotiin ja toreille – ja jaamme lahjoja.

Yksi kommentti artikkeliin ”Lahjoja vai ei?

Kommentointi on suljettu.