Lukuaika: 3 min.

Millaista valtaa uskonnollinen instituutio käyttää? Miten vähemmistö käyttää valtaa omaan vähemmistöönsä? Nämä kysymykset nivoutuvat toisiinsa Suomen ortodoksisen kirkon vallankäyttäjien ja kirkkoon kuuluvan alkuperäiskansan, kolttasaamelaisten, suhteissa, kirjoittaa aihetta laajemmin tutkinut uskontotieteen dosentti Teuvo Laitila.

Suomen ortodoksinen kirkko on osa maailmanlaajuista ortodoksista yhteisöä. Sen tausta on Karjalaan 1000-luvulla Novgorodista levinneessä ortodoksisuudessa. Petsamossa asuneet kolttasaamelaiset kuuluivat 1500-luvulta lähtien Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Suomeen ja suomalaiseen ortodoksiseen kirkkoon heidät liitettiin Tarton rauhassa 1920. Suomen menetettyä Petsamon toisessa maailmansodassa kolttasaamelaiset asutettiin Inarijärven ja Suomen itärajan väliselle koltta-alueelle. Nykyään kolttasaamelaisia asuu eri puolilla Suomea. Heitä arvioidaan olevan 600–700 eli noin yksi prosentti Suomen ortodokseista.

Kirkko on toiminnallaan käyttänyt valtaa kolttasaamelaisiin monilla tavoilla. Vallankäyttö tarkoittaa tässä niitä tapoja, joilla kirkko esittää eli representoi kolttasaamelaiset sekä määrittää heidän historiansa ja asemansa suhteessa kirkkoon.

Teologinen ja historiallinen vallankäyttö

Kun Petsamo liitettiin osaksi Suomea, ortodoksisen kirkon oma asema ei ollut vahva. Kirkkoa pidettiin historiallisen taustansa vuoksi venäläisenä kirkkona ja sitä vaadittiin suomalaistumaan. Kirkko siirtyikin vuonna 1923 Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Samalla se ryhtyi muuttamaan ulkoisia muotojaan esimerkiksi vaihtamalla jumalanpalveluskielen ja hallinnon kielen suomeksi kirkkoslaavin ja venäjän sijaan. Toiminta keskittyi Karjalaan sekä entisiin venäläisiin varuskuntakaupunkeihin. Petsamossa kirkko sivuutti vähälukuisen kolttasaamelaisväestön eli käytti valtaa jättämällä toimimatta ja keskittyi tärkeimpänä vaikuttajana pitämänsä Petsamon luostarin suomalaistamiseen.

Toisen maailmansodan jälkeen kirkon oli käsiteltävä mittavaa evakuointia, ensisijaisesti Karjalasta mutta myös Petsamosta. Molemmat evakuoinnit merkitsivät alueellisen keskuksen ja siihen liittyvän identiteetin menetystä. Ortodokseista tuli ”maaton kansa”.

Kirkko käsitteli menetyksiä kahdella tavalla: teologisesti ja historiallisesti. Teologisesti kirkko korosti ortodoksisen uskon ajattomuutta ja paikattomuutta sepittämällä venäläisen perinteen pohjalta jumalanpalveluskäytäntöön ylistysveisun kolttasaamelaiset ortodoksisuuteen tutustuttaneelle munkki Trifonille (k. 1583).

Veisussa Trifon esitetään kolttasaamelaisten kristillistäjänä ja ”Petsamon ihmeidentekijänä”, joka julisti ”hyvää sanomaa Kristuksesta, että Pohjolassa elävät ihmiset pelastuisivat”. Tämä kuvaus liitti kolttasaamelaiset osaksi maailmanlaajuista ortodoksisuutta, mutta häivytti samalla ortodoksisuuden paikalliset piirteet. Kyse oli siten ”pehmeästä” vallankäytöstä, jolla kolttasaamelaiset suostuteltiin hyväksymään perinteisen asuinalueen menetykset, koska uskontoa ei menetetty. Kirkko, oikean uskon määrittelijä, kertoi näin pelastaneensa kolttasaamelaiset ajattomaan ortodoksisuuteen.

Kirkko kirjoitti uudelleen myös kolttasaamelaisten ortodoksisuuden historiaa käyttäen valtaa menneisyyden tulkitsijana. Venäjän ortodoksinen kirkko oli esittänyt kolttasaamelaisten kääntymisen ortodoksisuuteen osana omaa oikean uskon laajentamista ja vaiennut siitä, että kyse oli myös poliittisesta laajentumisesta. Suomen ortodoksinen kirkko otti lähtökohdakseen venäläisten vaikutteiden häivyttämisen. Se korosti Trifonin olleen ortodoksi ja ”unohti” hänen venäläisyytensä. Venäjän kirkon tavoin sekin vaikeni kirkollisen toiminnan poliittisista ulottuvuuksista.

Historian uudelleen kirjoittaminen tuotti tulkinnan, jossa Trifon ilmaantuu ihmeenomaisesti kolttasaamelaisten keskuuteen, käännyttää heidät ja jättää heille perinnöksi ortodoksisen uskon. Koska tämä usko oli kirkon mukaan sama kuin kirkon edustama usko, Trifonin toiminta oli tämän tulkinnan mukaan ensimmäinen askel kohti kolttasaamelaisten liittymistä Suomen ortodoksiseen kirkkoon, ja sen kautta maailmanlaajuiseen ortodoksisuuteen.

Vallankäytöllään kirkko asetti uskonnon historian yläpuolelle, itsensä kolttasaamelaisten yläpuolelle ja ”suomalaisen” ortodoksisuuden oikeaksi tieksi ortodoksisuuteen yleensä. Kolttasaamelaisten näkemystä omasta historiastaan ei kysytty, ja Venäjän vaikutus häivytettiin. Suomen kirkon myötä kaikki alkoi uudelleen alusta.

Kielellinen vallankäyttö

Kielellinen vallankäyttö tarkoittaa tässä kysymystä äidinkielestä ja jumalanpalveluskielestä. Kolttasaamelaisten äidinkieli oli koltansaame, jonka suomalainen koululaitos – aluksi kiertokoulu – opetuskielellään pakkomuutti suomeksi. 1940-luvun lopulta 1980-luvulle kolttasaamelaiset kuten muutkin Suomen saamelaiset pakotettiin asumaan lukukausien ajat asuntolakouluissa. Niissä saamen puhuminen oli kiellettyä ja siitä rangaistiin, mikä sai monet lapset häpeämään omaa kulttuuriaan.

Vuonna 1974 tuolloinen Lapin piispa, sittemmin arkkipiispa Johannes tunnusti koululaitoksen murentavan kolttasaamelaiskulttuuria, mutta väitti, että asenteet kouluissa ovat ”viime vuosina muuttuneet hyvinkin myönteisiksi ja kolttaperinnettä kunnioittaviksi”. Tämä ei pitänyt paikkaansa, eikä kirkko pohtinut asuntolakoulujen vaikutusta. Sen näkökulmasta kieliongelma oli se, ettei kirkko tukenut koltansaamen käyttöä jumalanpalveluselämässä.

Puhumalla jumalanpalveluskielestä kirkko yhdisti kielikysymyksen teologiseen vallankäyttöön, ja sivuuttamalla kouluopetuksen vaikutukset se ”unohti” kielen vaikutuksen elettyyn elämään. Koltansaamen ottamista jumalanpalveluskieleksi on silti pidettävä kolttasaamelaisten omakielisyyden tukemisena. Sen käyttöönotto ei kuitenkaan ollut ongelmatonta. Koululaitos oli lähes hävittänyt nuoremman sukupolven kyvyn puhua ja ymmärtää kieltä. Koltansaamea ei myöskään ollut olemassa kirjakielenä 1970-luvulla, jolloin siitä alettiin kehittää jumalanpalveluskieltä. Kirkolta puuttuivat myös henkilöt, jotka olisivat voineet toimittaa palveluksen koltansaameksi.

Vallankäytön näkökulmasta kirkon panostus koltansaameen oli siten sekä myönteistä että ongelmallista. Se oli tunnustus kolttasaamelaisten oikeudelle olla kolttasaamelaisia, suomalainen alkuperäiskansa. Tätä kirkko ei muuten juuri huomioinut. Kirkolle kyse oli ortodoksisuuden muokkaamisesta yksikielisestä kansallisesta uskonnosta kohti monikielistä ja monikansallista ortodoksisuutta. Ottamalla koltansaamen jumalanpalveluskieleksi kirkko osoitti, että sen vallankäyttöön voidaan jossain määrin vaikuttaa: suomi ei ole ainoa kieli, jolla Jumalaa ylistetään. Seuraava askel voisi olla kirkon ja kolttasaamelaisten yhteistyön lisääminen ja kolttasaamelaisten aktiivinen kuuleminen heitä koskevissa asioissa.

Katsomusten toimitus kiittää Aamun Koitto -lehteä kuvan käyttöoikeudesta.