Uskonnottomia on Suomessa paljon, mutta tiedämmekö tarpeeksi tavallisten suomalaisten uskonnottomien kokemuksista erilaisissa elämäntilanteissa? Luokanopettajana toiminut Vapaa-ajattelijain Liiton aktiivi Risto Puumalainen ajatteli, että emme tiedä, ja teki tietokirjan Uskomatonta elämää Suomessa. Teoksen pohjalta voidaan sanoa, että uskonnottomuutta luonnehtii samanaikaisesti sen tavallisuus ja poikkeuksellisuus. Miten nämä näennäisesti ristiriitaiset seikat ovat ymmärrettävissä, kysyy Helsingin yliopiston uskontotieteen vanhempi yliopistonlehtori Teemu Taira.
Tietokirjallisuuden puutteita paikkaamassa
Suomessa on muutamia tietokirjoja, jotka keskittyvät uskonnottomiin, esimerkiksi jo vuonna 1999 julkaistu Anneli Aurejärvi-Karjalaisen Perheen omat juhlat. Sen sisältö ei sinänsä kerro uskonnottomista ihmisistä, vaan ohjeistaa ja kannustaa uskonnottomien juhlien järjestämiseen.
Vuonna 2025 ilmestynyt Uskomatonta elämää Suomessa puolestaan keskittyy uskonnottomiin ihmisiin. Se lähtee liikkeelle yhdestä yleisestä huomiosta ja yhden puutteen (osittaisesta) paikkaamisesta:
”Uskonnottomien elämä Suomessa on kokenut viimeisen sadan vuoden aikana valtavan muutoksen. […] Halusin tietää, mitä uskonnottomat ovat kokeneet ja mitä he ajattelevat erilaisissa elämäntilanteissa ja päätöksissä.”
Tätä selvitetään lyhyiden historiallisten taustoitusten sekä 39 kokemuksiaan jakaneen vastaajan avulla. Kyselyä levitettiin tekijän tuttujen parissa sekä Facebookissa. Vaikka vastaajissa oli mukana uskonnottomien etujärjestöjen aktiiveja, enemmistö koostui ”tavallisista” uskonnottomista, jotka eivät ole edes rivijäseniä uskonnottomien yhdistyksissä ja ryhmissä.
Uskonnottomuuden tavallisuus
Uskonnoton elämä näyttäytyy usein tavallisena. Se on ainoastaan uskonnon puutetta, mutta niin, ettei ihmisiltä puutu mitään sisällöllistä tai tärkeää. Siksi negaation kautta määrittyminen ärsyttää joitakin. Jos joku on isätön, moni ajattelee häneltä puuttuvan jotain olennaista. Uskonnoton ei uskonnottoman näkökulmasta ole tällainen.
Uskonnottoman itsemäärittelylle onkin tavallista termin hyväksyminen vain rajatuissa puhekonteksteissa. Kuten eräs joissain konteksteissa uskonnottomaksi määrittyvä minulle kertoi, hän määrittelee itsensä mieluummin purjehtijaksi. Näin hän mielestään sanoo jotain sisällöllistä omista arvoistaan, kiinnostuksistaan ja tavoistaan. Tällöin uskonnottomuusaktivistin motiivina ei ole luoda uskonnottoman identiteettiä tai uskonnottomuuden instituutiota uskonnollisten rinnalle, vaan minimoida uskonnollisten ihmisten ja instituutioiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus.
Arjessa uskonnottomuuden tavallisuus näkyy esimerkiksi siinä, että ”Helsingissä uskonnottomuus on oletusarvo”. Työpaikoista lähinnä kasvatusinstituutioissa uskonnottomuus näyttäytyy jonkinlaisena erikoisuutena. Muutoin kirjassa äänensä saavat eivät nosta esiin uskonnottomuuden erityisyyttä työympäristöissä.
Elämän suurten merkityskysymysten, moraalin ja arkisten mieltymysten osalta uskonnottomat puhuvat enimmäkseen kuten kuka tahansa. Suhtautuminen kuolemaan saattaa kirjassa äänessä olevien osalta olla toisenlaista kuin mielikuvissa. Asenne on hyvin myönteinen, rauhallinen ja hyväksyvä. Näin myös haastetaan stereotypiaa kuoleman äärellä Jumalan puoleen kääntyvistä ateisteista.
Uskonnottomuuden poikkeuksellisuus
Uskonnottomuus ei ole kuitenkaan vain tavallista. Se on samanaikaisesti poikkeavaa. Uskonnoton yksilö mielletään toisinaan riidanhaluiseksi ja jopa moraalittomaksi ihmiseksi, joka ei sovi Suomeen, koska ”Suomi on kristillinen maa”. Kuitenkin tällaisten näkemysten kohtaaminen on arkipäivää vain osalle.
Uskonnoton on poikkeava myös elämän tärkeiden siirtymien merkitsemistavoissa. Siirtymäriitit syntymästä avioliittoon ja kuolemaan on järjestetty enimmäkseen kristillisin menoin. Uskonnottomille ei ole vakiintuneita malleja näiden toteuttamiseen. Kirjassa onkin esimerkkejä siitä, millaisin tavoin uskonnottomat viettävät nimiäisiä, hääjuhlia ja hautajaisia. Usein ne muistuttavat maassa vakiintuneita siirtymäriittejä ilman uskonnollista sisältöä. Toisille puolestaan sopii minimalismi tai siirtymäriittien lähes täydellinen poissaolo.
Julkisissa instituutioissa on vallinnut pitkään ”luterilaisuusolettama”, jolloin uskonnoton joutuu vaatimaan äänekkäästi oman katsomuksensa huomioimista ja viranomaissuositusten noudattamista instituution vakiintuneissa toimintatavoissa. Erityisesti kasvatusinstituutiot, kuten päiväkoti ja koulu, ovat tämän keskustelun ytimessä. Teoksessa käsitellään myös puolustusvoimia, mutta ei esimerkiksi sairaaloita.
Haastattelujen perusteella on nähtävissä ajallinen muutos. Mitä vanhemmista ajoista puhutaan, sitä todennäköisemmin julkiuskonnoton on leimautunut poikkeavaksi. Yleisesti uskonnottomuus on normalisoitunut. Instituutiotkin puolustusvoimista kasvatuslaitoksiin käsittelevät uskonnottomuutta huomattavasti sensitiivisemmin kuin muutama vuosikymmen sitten. Alueellisia eroja on edelleen. Muutama Helsingissä ja pienemmällä paikkakunnalla asunut haastateltava kertoo, miten uskonnottomuus on poikkeavampaa ja stigmatisoidumpaakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
”Kaljun hiustenleikkuu”?
Eräs teoksessa mainittu henkilö toteaa, ettei kouluissa pidetä oppitunteja kaljun hiustenleikkuusta. Tässä kontekstissa uskonnoton rinnastuu kaljuun, jolta puuttuu jotain, mitä uskonnollisella tai hiuksia omaavalla on. Uskonnottoman uskonnollisuudesta ei siis ole mitään sanottavaa. Rinnastuksen ongelmana on, että uskonnottomilla on katsomuksia, arvoja, käytäntöjä, kokemuksia ja käsityksiä, joista voidaan olla perustellusti kiinnostuneita. Uskonnottomilla on moraalipohdintoja (kuten kaikilla muillakin), osa uskonnottomista viettää erilaisia enemmän tai vähemmän rituaalisia juhlia ja uskonnottomat miettivät pieniä ja suuria kysymyksiä sekä pohtivat elämän mielekkyyttä (kuten kaikki muutkin).
Uskomatonta elämää Suomessa ei ole akateeminen teos, mutta se paikkaa omista lähtökohdistaan tutkimuksellista puutetta tuomalla esiin suomalaisten uskonnottomien käsityksiä ja kokemuksia – siitäkin huolimatta, että se tarkastelee kohdettaan yksinomaan myötäsukaisesti ja vastaajien kommentteja listaten. Kirjassa äänessä olevien perusteella voidaan sanoa, että uskonnottomuus on monin paikoin tavallista ja normaalia suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta se on (edelleen) myös poikkeavaa. Uskonnottomuus on arkista erityisesti yksilön uskonnollisena välinpitämättömyytenä, mutta uskonnottomasta voi tulla ”hankala” halutessaan oman katsomuksensa tunnustamista ja huomioimista.