Tarpeesta kehittää yhteinen katsomusaine on keskusteltu Suomessa jo vuosikymmeniä. On perusteltu, miksi uusi katsomusaine tarvitaan, mutta toisaalta yhteistä ainetta on myös vastustettu. Jos ei puhuta siitä, millaisia tavoitteita, sisältöjä ja rakenteita yhteisellä katsomusaineella tulisi olla, voi kuitenkin käydä niin, että keskustelijoilla on mielessään erilaiset uudet oppiaineet. Uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori Anuleena Kimanen hahmottelee, millaisia asioita pitäisi ottaa huomioon mahdollista yhteistä katsomusainetta muodostettaessa.
Nykymallin vahvuuksista liikkeelle
Kuviteltaessa jonkin oppiaineen uudistusta on ensinnäkin mietittävä, mitä vahvuuksia nykyisellä järjestelyllä on eli mitä olisi pyrittävä säilyttämään. Yhdyskuntapohjainen uskonnonopetus on ainakin vahvasti oppilaan identiteettiä tukeva malli, joka ihannetapauksessa tarjoaa oppilaalle ymmärrystä hänen omaan taustaansa liittyvistä seikoista, jotka eivät muuten ole esillä yhteiskunnassa ja koulukulttuurissa. Tutkimuksen mukaan osa oppilaista kokee oman uskonnon opetuksen vahvaksi viestiksi yhteiskunnalta ja koululta, että heidän uskontonsa hyväksytään ja tunnustetaan. Uuden oppiaineen pitäisi siis jotenkin pystyä tekemään monenlaisia identiteettejä näkyviksi.
Pidän tätä ennen kaikkea oppimateriaaleilla ratkaistavana asiana. Yhteisen katsomusaineen oppimateriaalien pitäisi tarjota monia näkökulmia erilaisiin katsomuksellisiin kysymyksiin ja mahdollisimman monipuolista ymmärrystä kulttuurisista ja uskonnollisista symboleista ja kertomuksista. Niiden olisi tärkeää kertoa kehityskulkuja sekä enemmistön että vähemmistön näkökulmasta niin, että mahdollisimman moni kokisi osallisuutta historiasta. Samalla historian käsittely voi tehdä näkyväksi nykyajan rakenteiden taustoja sekä kulttuurien ja katsomusten vuorovaikutuksia ja purkaa ajatusta siitä, että uskonnot tai kulttuurit ovat muuttumattomia. Oppimateriaalien tarjoaman tiedon lisäksi on kuitenkin kyse myös ymmärryksestä ja sitoutumisesta edistämään yhdenvertaisuutta. Opettajat tarvitsevat tällaista sitoutumista, mutta yhteisen katsomusaineen olisi tärkeää pyrkiä sitouttamaan myös oppilaita toimimaan katsomusten yhdenvertaisuuden puolesta.
Sekularisoituvassa yhteiskunnassa nimenomaan uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet ovat pitkälti riippuvaisia siitä, että uskonnollinen ajattelutapa ylipäänsä tunnetaan. Tutkimuksessa on viitteitä esimerkiksi siitä, että jonkin käytöksen tulkitseminen rituaaliksi saattaa lisätä myönteistä uteliaisuutta sitä kohtaan. Suomalainen uskonnonopetus on altistanut oppilaita uskonnolliselle kuvastolle, mikä on kenties tässä mielessä ollut etu.
Toisaalta nykyisen mallin vahvuutena voidaan pitää myös sekulaareista lähtökohdista rakennetun oppiaineen eli elämänkatsomustiedon olemassaoloa. Laaja-alaisuudessaan tämä oppiaine on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Olisikin tärkeää sisällyttää yhteiseen katsomusaineeseen sekulaaria katsomuksellista ajattelua laajemmin kuin vain kysymyksenä uskosta Jumalaan.
Ajantasaiseen tiedetaustaan nojautuminen
Jos uusi oppiaine halutaan mahdollisimman ajanmukaiseksi, on kysyttävä myös sen taustatieteenaloilta ja didaktiselta tutkimukselta keskeisiä huomioon otettavia näkökohtia. Katsomusaineilla kuitenkin on varsin paljon taustatieteenaloja. Esimerkiksi evankelis-luterilaisen uskonnon taustalla on uskontotieteen lisäksi ainakin raamatuntutkimus eli eksegetiikka, systemaattinen teologia, käytännöllinen teologia ja kirkkohistoria. Muiden uskonnon oppimäärien taustalla voi olla toisenlaisia tutkimusperinteitä, vaikkeivät ne nykyiselläänkään juuri näy, koska uskonnon oppimäärillä on yhteiset tavoitteet ja arviointiperusteet. Elämänkatsomustiedolla puolestaan on taustallaan muun muassa filosofiaa, uskontotiedettä, sosiologiaa ja kulttuurientutkimusta. Joudutaan siis ratkomaan kysymystä siitä, mille tieteenaloille kysymys ajanmukaisista tutkimusnäkökohdista pitäisi ensisijaisesti esittää.
Katsomusaineiden didaktiikka ottaa jossain määrin kantaa tähän. Uskonnondidaktiikassa on viime aikoina seurattu paljolti uskontotiedettä. Esimerkiksi on peräänkuulutettu eletyn uskonnon näkökulmaa ja oltu mukana uskontolukutaidon määrittelyssä. Kuitenkin esimerkiksi rituaalien ja narratiivien ymmärtämistä ajatellen eksegetiikan ja käytännöllisen teologian alojen tutkimus tarjoaa tarpeellista taustaa. Uskonnonopetusta ei myöskään Suomessa mielletä pelkästään uskontoa koskevan tiedon jäsentelyksi, vaan sillä on vahva oma identiteetin ja eksistentiaalisen ajattelun tukemisen perinne. Voidaan myös ajatella, että tämä on uskontoa ja elämänkatsomustietoa yhdistävä juonne ja sikäli nykyisen katsomusopetuksen vahvuus, jota kannattaisi pyrkiä säilyttämään. Uskontotiede ei yksinään pysty vastaamaan elämän merkityksellisyyden kysymyksiin, ja siksi katsomusaineiden didaktiikan tulisikin seurata taustatieteiden kehitystä laajemmin.
Oikeastaan hahmottelemani yhteinen katsomusaine suuntaa paljonkin toiveita tutkimukselle. Laadukas yhteinen katsomusopetus edellyttäisi asiantuntevia synteesejä katsomusten maailman moninaisuudesta. Esimerkiksi tarvittaisiin ymmärrystä, mitkä ovat eri traditioissa keskeisimmin käytettyjä tekstejä ja niiden tavallisimpia tulkintaeroja nykymaailmassa. Olisi myös pystyttävä tarjoamaan tietoa eri traditioiden välisestä vuorovaikutuksesta eri paikoissa ja eri aikoina samoin kuin historian ja nykyajan tapahtumien tulkinnoista ja muistelusta eri traditioiden ja yhteisöjen piirissä. Filosofian ja etiikan osalta suurin tarve olisi kenties didaktiselle tutkimukselle, joka nykyisellään on tuntirakenteen johdosta varsin pieni tutkimusala: miten kasvatetaan eettisyyteen ja merkityksellisyyteen, miten tasapainoillaan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä?
Ihanteena katsomuksellisesti sivistynyt, itsereflektiivinen ja kriittinen kansalainen
Olen tässä hahmotelmassa puhunut paljon sisällöistä eli siitä, mitä yhteisessä katsomusaineessa pitäisi opettaa. Suomalaisissa opetussuunnitelmissa kuitenkin vahvempi painoarvo laitetaan tavoitteille eli millaista osaamista opetettavien sisältöjen olisi tarkoitus tuottaa. Yhteenvetona voisikin sanoa, että nähdäkseni yhteisen katsomusaineen pitäisi onnistuessaan pyrkiä kasvattamaan nuoria aikuisia, jotka ensinnäkin pystyvät pohdiskelemaan katsomuksellisia ja eettisiä kysymyksiä omasta näkökulmastaan ja dialogissa muiden kanssa. Toiseksi he tunnistavat katsomuksellisia ulottuvuuksia yhteiskunnallisissa keskustelunaiheissa ja katsomuksellisia, erityisesti uskonnollisia symboleja ja merkityksenantoja erilaisissa taiteen, viisauden ja elämän muodoissa. Kolmanneksi he tunnistavat oman asemansa ja katsomuksiin kietoutuvia valtarakenteita sekä ovat sitoutuneita edistämään katsomusten yhdenvertaista näkyvyyttä ja yleistä sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kestävyyttä yhteiskunnassa.
Tämä teksti on osa neljän tekstin sarjaa, jossa käsitellään katsomusopetusta eri näkökulmista. Tekstit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä, eikä Katsomukset ota kantaa minkään tietyn katsomusopetusmallin puolesta.