Etiikkaa opetetaan peruskoulussa eriytetysti katsomusryhmittäin. Etiikkaa on kuitenkin ehdotettu kaikille yhteiseksi oppiaineeksi 1920-luvulla, 1960-luvulla, 1990-luvulla ja 2010-luvulla. Esitys herätti jokaisena ajankohtana laajan keskustelun eikä kertaakaan mennyt läpi, kirjoittaa FT, opettaja ja oppikirjailija Eenariina Hämäläinen, joka tarkasteli väitöskirjassaan “Sata vuotta katsomuskamppailua – yhteinen etiikan opetus suomalaisessa koulukeskustelussa” etiikanopetuskeskusteluja.
Vakiintuneita tieteenaloja biologiasta historiaan ei ole pidetty katsomuksellisina, ja niitä on katsottu olevan ongelmatonta opettaa yhteisesti kaikille. Julkinen koulu on Suomessa väljässä mielessä katsomuksellisesti sitoutunut, mikä näkyy esimerkiksi sitoutumisena luonnontieteelliseen maailmankuvaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Opetus on kuitenkin sitouttamatonta, eli kunnioittaa oppilaiden kotien katsomuksia ja arvoja, ainakin jos ne ei eivät ole räikeässä ristiriidassa koulun yleisen arvoperustan kanssa.
Pelkästään Euroopan maissa on päädytty moniin erilaisiin etiikanopetusratkaisuihin. Katsomusryhmäkohtaisen opetuksen osana etiikkaa opiskellaan Suomen lisäksi esimerkiksi Itävallassa ja Puolassa. Muissa Pohjoismaissa on kaikille yhteinen katsomusaine, jonka osana etiikkaa opetetaan. Ranskassa etiikkaa opetetaan erillisen kansalais- ja moraalikasvatusoppiaineen alla ja Berliinin osavaltiossa etiikka on erillinen, kaikille yhteinen oppiaine yläluokilla.
Kamppailua katsomuksellisuudesta
Yhteisen etiikan puolustusta on luonnehtinut pyrkimys yhteiselämän turvaamiseen demokratiassa. Tavoitteena on ollut oppiaine, jossa erilaisista taustoista tuleville oppilaille voitaisiin opettaa katsomukselliset ja kulttuuriset erot ylittäviä eettisiä periaatteita. Etiikanopetusehdotukset tehtiinkin enemmän kansalaiskasvatuksellisessa kuin katsomuksellisessa kehyksessä. Esimerkiksi yhteistä etiikkaa puolustanut pedagogi ja koulupoliitikko Mikael Soininen (1860–1924) varoi ottamasta kantaa moraalin perustaan tai maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin ja korosti oppiaineen käytännöllistä, kansalaiskasvatuksellista luonnetta.
Yhteisen etiikan puolustajien puheessa moraali oli ihmisyhteisössä rakentuva, mutta silti universaali ja velvoittava ilmiö. Peruskoulu-uudistuksesta lähtien yhteisen etiikan normatiiviseksi pohjaksi nostettiin yleismaailmallinen ihmisoikeusetiikka. Toisaalta yhteisen etiikan mahdollisuutta pidettiin julkisen koulun praktisena lähtöoletuksena: moninaisessa yhteiskunnassa on löydettävä yhteiset perusarvot, joihin kaikkien voi edellyttää sitoutuvan. Keskeistä oli, ettei jäsenyys uskonnollisissa yhteisöissä jakaisi kansalaisia erilleen etiikan opiskelun ajaksi.
Yhteisen etiikan vastustajien puheessa etiikan opetusta on pidetty olennaisesti katsomuskysymyksenä. Varsinkin 1920- ja 1960-luvuilla vastustajat esittivät kysymyksen etiikanopetuksen paikasta kamppailuna kristillisen ja naturalistis-ateistisen maailmankatsomuksen välillä ja yhteisen oppiaineen yksinkertaisesti mahdottomana. Yhteisen etiikan katsottiin johtavan relativismiin ja tuhansien mielipiteiden sekasortoon. Mahdottomuuspuhe olikin keskeinen yhteisen etiikan vastustajien strategia, mutta luen argumentteja yhteiskunnallisena mahdottomuutena: mahdotonta oli se, mikä valtapoliittisista syistä puhuttiin mahdottomaksi.
Yhteisen etiikan puolustajien tapa sivuuttaa kysymyksen katsomusaspekti sai vastapuolen jopa tulkitsemaan etiikan olevan ateistien verhottu kaappausyritys. Katsomusaineilla on laissa erityisasema, ja keskeisen oppisisällön irrottaminen merkitsisi oppiaineiden radikaalia uudelleenmäärittelyä, mikä etiikan puolustuksessa jätettiin mahdollisesti liian vähälle huomiolle.
Toisaalta uskontoon sidottua etiikkaa puolustettiin pedagogisella puheella, joka myös sivuutti katsomuskysymyksen. Uskonnollista etiikkaa pidettiin motivoivana ja pedagogisesti tarkoituksenmukaisena kun taas yhteinen etiikka leimattiin abstraktiksi ja kuivaksi. Yhteistä etiikkaa vastustettiin myös siksi, että etiikkaa opitaan kaikkien oppiaineiden yhteydessä, läpäisyperiaatteella. Läpäisyperiaatteen katsottiin tekevän yhteisestä etiikasta tarpeettoman mutta uskontoon sidotusta ei. Uskontoon sidottua etiikkaa puolustettiin kotiseutuperiaatetta toteuttavana, epäpoliittisena ratkaisuna, kun taas yhteinen etiikka nimettiin vastustajien puheessa tendenssimäiseksi ja ideologiseksi ratkaisuksi.
Kuuluuko etiikka osaksi katsomusopetusta vai filosofiaa?
Etiikan oppisisällön suhde filosofiaan ei ole koulukeskusteluissa ollut yksioikoinen. Itsenäisyyden alussa yhteistä etiikkaa puolustaneet pedagogit hahmottivat oppiaineen käytännöllisenä ja luonteenkasvatuksellisena. Puhe heijastelikin ajalle tyypillistä käsitystä kansakoulusta kuri- ja kontrollilaitoksena. Sadan vuoden aikana koulutustason noustessa usko kansaan kasvoi ja etiikan puolustuksessakin alkoivat korostua filosofiset moraaliajattelun taidot.
Etiikka on tieteenalana osa filosofiaa ja sitä voi muiden tieteenalojen tapaan pitää viimeistään lukiossa propedeuttisena, jatko-opintoihin valmistavana oppiaineena. 1990-luvulla etiikkaa ehdotettiin oppiaineeksi lukioon ja OPH:n arkistosta löytämäni opetussuunnitelmaluonnokset kytkivät etiikan selväsanaisesti filosofiaan. Etiikanopetuskeskustelut 1920-, 1960- ja 2010-luvuilla liittyivät kuitenkin koko kansan oppivelvollisuuskouluun ja noissa vaiheissa etiikan vastustajien puheessa oli jopa tiettyä infantilisoivaa suhtautumista tavalliseen kansaan, jolle moraalifilosofiaa pidettiin liian teoreettisena.
Tutkimieni keskustelujen pohjalta vaikuttaa kuitenkin siltä, että etiikka osana filosofiaa on mielletty turvallisemmaksi ja katsomuspoliittisesti vähemmän arkaluontoiseksi ratkaisuksi kuin erillinen etiikkaoppiaine. Esimerkiksi 1990-luvulla moni yhteisen etiikan vastustaja kommentoi voivansa hyväksyä etiikan osana filosofiaa. Tämä tuli ilmi myös lukion tuntijakouudistuksessa 2015, kun etiikka siirtyi katsomusaineesta osaksi kaikille yhteistä filosofianopiskelua ilman suurta julkista keskustelua.
Oppiaineen normatiivisuus ja katsomuksellisuus ei ole este yhteiselle opetukselle
Valtakamppailuasetelmassa keskustelu yhteisestä etiikan opetuksesta ei ole kunnolla alkanut. Kumpikaan osapuoli ei ole riittävällä tavalla purkanut keskustelun lähtöruutuun lukinnutta poliittisuuden ja katsomuksellisuuden leimaa. Mielekäs keskustelu vaatisi sen tunnustamista, että kaikki koulupäätökset ovat poliittisia ja ainakin heikossa mielessä myös katsomuksellisia.
Vaikka etiikka tulkittaisiin kansalaiskasvatukselliseksi, ei keskustelua oppiaineen normatiivisesta tai katsomuksellisesta perustasta voi välttää. Vaikka yhteinen etiikka ei olisi katsomusaine, se olisi normatiivinen oppiaine ja sellaisena osa katsomuksen muovautumista. Katsomus ei kuitenkaan tyhjene etiikkaan, sillä etiikka on vain yksi osa katsomusta. Etiikan katsomusluonteen tunnustaminen ei merkitse yhteisen opetuksen mahdottomuutta, sillä tuntijaosta ja opetussuunnitelmasta ylipäänsä päästään konsensukseen poliittisen neuvottelun tuloksena.