Vaihtoehtohoitoihin suhtaudutaan usein joko epäillen tai viimeisenä oljenkortena, johon tartutaan, kun länsimainen lääketiede tuntuu pettävän. Mutta mitä oikeastaan tarkoitamme sillä, kun puhumme vaihtoehtohoidosta, ja miksi niihin ylipäätään käännytään? Åbo Akademin väitöskirjatutkija Taika Nummi pohtii näitä asioita tässä kirjoituksessa.
Mitä vaihtoehtohoidolla tarkoitetaan?
Vaihtoehtohoidot, joita kutsutaan myös uskomushoidoiksi, tarkoittavat yksinkertaisimmillaan kaikkea länsimaalaisen lääketieteen ulkopuolista hoitoa, jonka vaikutuksista ei ole tutkittua näyttöä ja joka perustuu niin sanottuun uskomukseen. Suomessa uskomushoidoiksi on mielletty muun muassa reiki, enkelienergiahoidot ja kristalliterapiat. Raja lääketieteen ja vaihtoehtohoidon välillä ei kuitenkaan ole niin selvä. Akupunktiota käytetään nykyään sairaaloiden kivunhoidon yksiköissä, ja monet fysioterapian kehotietoisuusharjoitteet ovat lähtöisin mindfulness-meditaatiosta (esimerkkejä vaihtoehtohoidoista, jotka ovat löytäneet paikkansa lääketieteen parissa tutkimusnäytön karttuessa). Rajanveto mutkistuu entisestään, kun muistaa, että lääketiede tunnustaa plasebovaikutuksen tieteellisesti todistetuksi ilmiöksi ja hyödyntää sitä muun muassa mielenterveyden hoidossa. Uskomuksen vaikutus paranemiseen on siis jo pitkään ollut tunnustettu ilmiö hoidossa.
Kaikki vaihtoehtohoidot eivät myöskään ole yhtä marginaalisia, vaan termiin sisältyy laaja skaala hoitomuotoja. Jooga ja meditaatio koetaan nykyään lähes täysin buddhalaisista ja hindu-uskomuksista riisutuiksi; niin perinpohjaisesti, että luterilainen kirkkokin on omaksunut niitä osaksi toimintaansa (esim. hiljaisuuden jooga ja sydänrukous), vaikka niihin on samalla tuotu takaisin kristillistä sisältöä. Shamanistiset rituaalit tai henkiparannus taas ovat huomattavasti marginaalisempia, vaikka niistäkin löytyy paljon parantavia elementtejä. Ero on siinä, ettei niitä ole riisuttu mukana tulevasta maailmankuvasta yhtä selkeästi. Se, mikä lasketaan ”vaihtoehtoiseksi” ja mikä ei, on kiinni yhtä paljon kulttuurista kuin itse hoidosta.
Miksi käännymme vaihtoehtohoitojen puoleen?
Yleisesti ajatellaan, että vaihtoehtohoitoihin turvaudutaan vasta viimeisenä oljenkortena. Vuoden 2014 European Social Survey -aineiston mukaan joka neljäs eurooppalainen oli kuitenkin kokeillut jotain vaihtoehtohoitoa. Suomessa osuus oli peräti 35 prosenttia. Mukana olivat esimerkiksi homeopatia, kiinalainen lääketiede, vyöhyketerapia ja henkiparannus. Useimmiten näitä käytettiin tavallisen lääketieteen rinnalla, ei sen sijaan.
Yleisimmin näistä etsittiin hoitoa pitkäaikaisiin, elämään syvästi vaikuttavista vaivoihin, kuten kroonisiin kipuihin tai masennukseen. Juuri tällaiset tilat rapauttavat totutun maailman ja pakottavat miettimään uusiksi myös perustavanlaatuisia uskomuksia siitä, miten elämän pitäisi sujua ja mihin oma keho on kykenevä. Hoito, johon lopulta päädytään, on usein sattuman sanelemaa; joku suosittelee, joku toinen on kokeillut tai jonkun nimi löytyy Facebook-ryhmästä. Harva pysyttelee vain yhdessä hoitomuodossa: useimmiten käydään läpi monta hoitoa, kunnes itselle sopiva löytyy. Joskus hoitomuotoja myös yhdistellään. Tästä syntyy eräänlainen henkilökohtainen paketti, jonka avulla etsitään tasapainoa.
Kun keho tietää ennen mieltä
Yksi vaihtoehtohoitojen suosion selittäjä on niiden tarjoama kehollisuus. Länsimainen lääketiede on pitkään erottanut mielen ja kehon toisistaan, mutta monien vaihtoehtohoitojen taustalla tätä jakoa ei tehdä samalla tavalla: kartesiolaisen dualismin sijaan keho ja mieli nähdään yhtenä, jatkuvasti dialogissa olevana kokonaisuutena. Kiinnostavaa onkin, että keho voi alkaa ”uskoa” ennen mieltä. Otetaan esimerkiksi henkilö, joka ei usko reikin tehoon, mutta kokeilee sitä ystävän usuttamana, kun mikään muu ei tunnu auttavan. Kun särky hellittää muutaman käynnin jälkeen, usko ei synny ensin ajatuksen tasolla; se syntyy siitä, että keho tuntuu paremmalta. Vasta sen jälkeen aletaan ehkä uskoa myös hoidon taustalla olevaan filosofiaan, energiakanaviin tai kehon omaan tasapainottumiskykyyn. Tämä on hyvinkin pragmaattista: jos se toimii, minä uskon.
Harva kuitenkaan kokee näitä harjoitteita ”uskomuksina”. Monet vaihtoehtohoidoissa käyvät karsastavat sanaa ”uskonto”. Yleiseksi ilmaukseksi on tullut spiritual but not religious (henkinen muttei uskonnollinen). He puhuvat mieluummin elämänfilosofiasta tai maailmankuvasta, joka kantaa arjessa tärkeänä tukipilarina. Tämä käy ilmi myös omasta tutkimuksestani psykedeelien käyttäjien mystisistä kokemuksista ”parantumisen” matkalla: kokemus oli henkilökohtainen ja henkinen, eikä sitä liitetty mihinkään uskontoon, vaikka mukana olisi ollut uskonnollista kuvastoa.
Onko vastakkainasettelu tarpeen?
Lääkäriliitto on yksi monista tahoista, joka on nostanut esiin huolensa siitä, etteivät vaihtoehtohoitojen tarjoajat ole akkreditoituja eivätkä hoidot tieteellisesti tutkittuja. Huolet eivät ole turhia: kun laatua ei valvota, kasvaa riski väärinkäytöksiin ja haavoittuvassa asemassa olevien hyväksikäyttöön. Samalla lääketiede on pitkään hyllyttänyt vaikeasti selittyviä vaivoja toiminnallisten sairauksien laariin, eikä lääkärillä välttämättä ole mandaattia muuttaa potilaan maailmankuvaa (vai olisiko?).
Elämme silti aikaa, jolloin merkityksettömyyden kokemukset ja mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Vaikeisiin ihmisyyteen liittyviin kysymyksiin tarvitaan avarakatseisuutta myös silloin, kun vastaukset eivät sovi lääketieteen omiin kategorioihin. Ehkä juuri siksi kysymys ”vaihtoehtona vai viimeisenä toivona” asettaa väärän vastakkainasettelun. Kyse ei lopulta ole valinnasta kahden ääripään väliltä, vaan siitä, mistä hoivaa kulloinkin on saatavilla ja keitä ollaan valmiita kuuntelemaan, kun keho ei enää tottele totuttuja selityksiä.