Monet menneisyyden uskomuspaikat sijaitsevat jollain tavalla erityisessä maisemassa tai paikassa: esihistorialliset kalliomaalaukset ovat maalattu näyttäville, toisinaan jopa ihmismuotoisille pystykallioille, joilla on selkeä kaiku, kun taas historiallinen tarinaperinne kiinnittyy erikoisen näköisiin kallioihin, kiviin tai lähteisiin. Kun näillä paikoilla vierailee, kokemus erityisyydestä on selkeä. Paikka yllättää. Mutta kuinka tutkia tätä subjektiivista kokemusta? Onko se ollut sama muinaisille ihmisille, jotka ovat eläneet erilaisissa ympäristöissä ja kulttuureissa? Koneen Säätiön rahoittaman Pyhät metsät ympärillämme -projektin tutkija Marja Ahola ja taitelija Liisa Hilasvuori kertovat, miten hankkeessa pyritään tutkimaan ja tallentamaan metsissä sijaitsevien uskomuspaikkojen paikkakokemusta yhdistäen taidetta ja moniaistillista maisematutkimusta.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana menneisyyden tutkijat ovat heränneet maiseman moniaistilliseen kokemukseen. Sitä koskeva tutkimus on kritisoinut puhtaasti näköaistia painottavaa tutkimusta ja todennut sen nousevan länsimaalaisesta maisemakäsityksestä. Jotta tutkijan olisi mahdollista päästä historiallisen – tai jopa esihistoriallisen – maisema- tai paikkakokemuksen äärelle, tulisi tämän ottaa huomioon myös muut aistit. Miltä paikalla kuulostaa, mihin se pysäyttää kuulostelemaan? Vastaako tämä kokemus satojen tai tuhansien vuosien takaista kokemusta? Entä tuoksut tai notkelmasta nouseva kylmyys? Metsäpaikan pinnat voivat kutsua koskettamaan tai näyttää liukkailta ja varoittaa kiipeämästä. Entä minkälainen kasvillisuus ja eläimistö kohteella on ollut tutkittavan ihmistoiminnan aikana? Miten maisema on muuttunut rannansiirtymisen myötä? Miten nämä tekijät ovat vaikuttaneet maiseman ja paikan kokemukseen?
Liikkumisesta ja piirtämisestä
Hankkeessa lähdemme liikkeelle antropologi Tim Ingoldin ajatuksesta, jonka mukaan paikka on tekemistä: kävellessä paikasta tulee kolmiulotteinen tila, joka muuttuu eri suunnista lähestyttäessä. Historiallisten ja esihistoriallisten uskomuspaikkojen yhteydessä on hedelmällistä kulkea maisemassa hidastaen liikkumista piirtämällä. Vaikka maisema olisi muuttunut ajan kuluessa paljonkin, sen luuranko – kivet, mäet ja kalliot – on pysynyt samana. Näin ollen piirrokseen voi muinaisiltakin kohteilta tallentua katsomiskulma ja yksityiskohtia, joiden eteen kävelijä luontevasti pysähtyy. Usein jopa tuntuu kuin paikka itse valitsisi piirtämisen kohteet.
Vaikka piirtäminen tarkentaa katsetta, se voi myös ohjata katsomaan paikkaa näkymänä, jolla on paperin rajat. Taidepedagogi ja arkeologi Hannah Sackett ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi ongelmaan piirtämistä ja kävelyä samaan aikaan, jolloin omat liikkeet ja maiseman muodot ja rytmi yhdistyvät piirroksessa. Kävellen piirtäminen mahdollistaa omaan liikkeeseen immersoitumisen, jolloin piirros voi paljastaa olennaisia seikkoja tutkittavasta paikasta osana laajempaa maisemaa. Piirtämisen lisäksi oman liikkeen voi tallentaa valo- ja videokuvin. Näistä jälkimmäinen toimii erityisen hyvin, sillä videokuva ei rajaa maisemaa yksiin kehyksiin. Paikkaa voi yrittää kokea toisin myös ilman, että tästä jää dokumentaatiota. Monenlaiset aistiharjoitukset ohjaavat hetkeksi pois näköaistin ylivallasta ja houkuttelevat kokemaan kuuntelemalla, koskettamalla, tasapainoa tunnustellen tai haistamalla.
Pyhät metsät ympärillämme -hankkeessa taiteilija on kokeillut muovailla paikan muotoja pieniksi vahaveistoksiksi sekä piirtää hämärässä, kun pimeä alkaa rajata paikan toisin kuin päivänvalo. Hankkeessa paikkaa on myös piirretty monista kulmista havainnoiden, esimerkiksi kuvitellen näkevänsä puunlatvoja korkeammalta. Tutkijoille tämä aineisto avaa ainutlaatuisella tavalla, kuinka esimerkiksi valo, pimeys ja ääni vaikuttavat paikan kokemukseen.
Sanoista ja tiedoista
Piirtämisen aikana ajattelu on erilaista kuin keskustellessa. Vaikka havaintoja ei osasi sanallistaa, piirtäen ne voi ajatella tarkasti. Usein yhdessä kokien paikkaa tulee kuitenkin puettua sanoiksi ja keskusteluksi. Sanat voivat keskittää huomiota johonkin, mutta myös viedä pois suorasta aistikokemuksesta. Voi olla, että paikan päällä kirjoittaminen, ikään kuin itsensä kanssa, antaa enemmän tilaa moniaistiselle kokemiselle. Tutkijan omat kenttämuistiinpanot paikan päältä ovatkin usein merkittäviä, kun kokemukseen haluaa palata jälkikäteen. Kirjoittaen voi löytää rikkaamman kielen ilmaista kokemustaan. Kuten Sackett vinkkaa, voi paikasta kirjoittaa myös perinteisen kuvailevan tekstin lisäksi sanallistamalla pelkät aistikokemukset (”kaikua”, ”heilua”, varjot ”varjoilevat”). Taustatieto siirretään hetkeksi sivuun. Tällöin on mahdollista päästä kiinni paikan toimijuuteen. Miksi paikka herättää minussa tällaisia tuntemuksia? Mistä se johtuu?
Vaikka yllä esitetyillä menetelmillä on mahdollista tutkia ja tallentaa omaa paikkakokemusta, ne eivät poista kokemuksen subjektiivisuutta. Kokevatko muut paikan samoin kuin minä? Entä menneisyyden ihmiset, jotka saapuivat paikkaan aivan muussa tarkoituksessa kuin tutkija tai taiteilija? Kokivatko he paikan samalla tavalla? Pyhät metsät ympärillämme -projektissa yritämme pureutua tähän ongelmaan haastattelemalla mahdollisimman monenlaisia ihmisiä historiallisilla uskomuspaikoilla, kokemustensa äärellä. Selvitämme, miten nykypäivän ihminen kokee pyhän metsäpaikan ilman taustatietoa siihen kiinnittyneestä tarinaperinteestä. Jotta voimme tarkastella paikkakokemusta mahdollisimman monipuolisen aineiston kautta, tallennamme haastattelujen rinnalla osallistujien kulkureitit sekä paikkatietona että GoPro-kameralla. Alustavien tutkimustulosten mukaan ihmiset kiinnittävät herkästi huomiota metsämaisemassa näkyviin muutoksiin, vaikka heillä on hyvin erilaisia tapoja kuvailla havaintojaan. Tähän ajatukseen palaamme tulevassa tutkimusartikkelissa.