Lukuaika: 2 min.

Kuntavaalien seuraaminen uskontotieteilijän silmin on sekä tavattoman tylsää, että kohtuullisen mielenkiintoista. Tylsää siksi, että kuntavaaleissa harvoin esitetään juuri mitään uskontoon liittyvää; vielä vähemmän kuin muissa vaaleissa. Kiinnostavaa siksi, että myös uskonnon puute voi olla huomionarvoista, kirjoittaa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tuomas Äystö. 

Eräs uskontososiologian suurista kysymyksistä on ollut ”uskonnollisen” ja ”maallisen” eli ei-uskonnollisen voimasuhteiden ja rajalinjojen selvittäminen. Sekularisaatio eli maallistuminen voidaan käsitteellistää noiden rajalinjojen liikkeenä. Politiikka on modernissa yhteiskunnassa ja etenkin liberaalissa demokratiassa alue, jossa liiallinen uskonto — sekä määrällisesti että laadullisesti — nähdään usein epäilyttävänä. Toisaalta demokratiaan liitetään ajatukset mielipiteiden ja arvomaailmojen vapaudesta ja kirjosta. Mutta missä kulkee tuo raja liiallisen ja hyväksyttävän uskonnon välillä esimerkiksi Suomessa?  

Puolueiden poliittisia ohjelmia vuosilta 1999–2019 tutkinut Jere Kyyrö havaitsi, että kaikista ohjelmatyypeistä (yleis-, erillis-, eduskuntavaali-, eurovaali- ja kuntavaaliohjelmat) juuri kuntavaaliohjelmissa on uskontoon liittyviä teemoja kaikkein vähiten. Mikäli kuntavaaliohjelmissa on ylipäänsä mitään uskontoon liittyvää, niin todennäköisesti se käsittelee evankelis-luterilaista kirkkoa kolmannen sektorin yhteistyökumppanina. 

Kuva: ©Sino Yu via Wikimedia Commons

Toisaalta edelliset kuntavaalit (2017) olivat ainakin Helsingin osalta sikäli poikkeukselliset, että yksi uskontoon liittyvä keskusteluaihe oli paljon pinnalla: suurmoskeijahanke. Esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti sen vaalikoneensa kärkikysymykseksi, ja aihe sai vaalien lähellä paljon julkisuutta, kuten Johanna Konttori ja Teemu Pauha kirjoittavat. Keskustelun päällimmäiset teemat koskivat rahoitusta, hankkeen mahdollista poliittisuutta, uskonnonvapautta, suomalaisuuden ja kristinuskon kytköstä, sekä turvallisuutta. Rakennushanke itsessään ei ole toteutunut. 

Kirjoitin toisaalla, että tulevien kuntavaalien osalta oppositiopuolueet kokoomusta lukuun ottamatta ovat pitäneet uskontoa esillä seurakuntien roolin mainitsemisen, mutta myös arvo- ja identiteettipuheen muodossa. Perussuomalaiset käsittelevät ohjelmansa yhdessä kappaleessa niin Suvivirttä ja koulujen joulujuhlia kuin sukupuolta, rasismia, suomalaista kulttuuria ja tasa-arvoakin, paikantaen puoluetta arvokonservatiiviseksi ja kansallismieliseksi vaihtoehdoksi. 

Niin ikään arvokonservatiiviset kristillisdemokraatit puolestaan puhuvat vähemmän arvoista ja käyttävät perussuomalaisia maltillisempaa kieltä, mutta myös he näkevät suomalaisuuden ja kristinuskon kytköksen tärkeänä. KD:n ohjelma mainitsee Suvivirren, joulujuhlat, uskonnonvapauden ja kristillisen kulttuuriperinnön merkityksen koulumaailmassa yleisesti, sekä seurakuntien ja muiden kristillisten tahojen yhteistyön toivottavuuden kuntien kanssa. ”Muiden kristillisten tahojen” mainitseminen erikseen kielii KD:n kannatuspohjasta vapaiden suuntien parissa. 

Uskonnon vähyys kuntavaaliohjelmissa ei ole yllättävää siitä näkökulmasta, että melkein kaikki uskontoon liittyvä tärkeämpi politiikka tehdään eduskunnassa, ja luterilaisen kirkon osalta kirkkovaltuustoissa. Toisaalta kunnissa on kyllä mahdollista vaikuttaa esimerkiksi yhteistyöhön uskonnollisten tahojen kanssa, jossain määrin uskonnon näkymiseen koulumaailmassa, ja maahanmuuttoon ja kotouttamiseen liittyviin asioihin. Lisäksi kuntavaaliohjelmia käytetään yhtenä foorumina puolueen yleisemmän identiteetin rakentamiseen. 

Toisaalta uskonnon niukka rooli saa ainakin minut pohtimaan yhtä eduskuntapolitiikkaan ja uskontoon liittyvän LegitRel-tutkimushankkeen hypoteesia. Näyttäisi siltä, että mitä lähemmäksi liikutaan politiikan kovana ytimenä pidettyjä teemoja — talous-, työ- ja ulkopolitiikka — sitä vähemmän uskonto on näkyvillä. Enimmäkseen valtuustotyöhän on arkista budjettipolitiikkaa.  

Kuva: © Congress of local and regional authorities via Flickr

Mikäli oletuksemme pitää paikkansa, uskonnolla on hyvin vähän sijaa valtionhoitomaisessa ja aineellisesti tärkeässä politiikassa. Tällöin uskonnon luvallinen konteksti olisi niin kutsuttujen pehmeiden aiheiden eli arvojen ja kulttuurin parissa. Jää nähtäväksi, tukeeko tutkimushankkeessamme tehtävä isojen eduskunta-aineistojen systemaattinen analyysi tätä vaikutelmaa.