Ihmisoikeudet mielenterveyspolitiikassa

Eriävät arvot ja tavoitteet vaikeuttavat mielenterveyspotilaiden ihmisoikeuksien toteutumista kirjoittaa mielenterveyspolitiikasta tammikuussa 2020 väitellyt sosiaalieetikko, teologian tohtori Karoliina Ahonen.

Hyvinvointivaltio ihmisoikeuksien turvaajana

Teologiassa on pitkät perinteet moraalifilosofisten kysymysten tarkastelussa. Teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian lisäksi myös yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja hyvän elämän edellytyksiä tarkasteleva sosiaalietiikka on ollut teologisen tiedekunnan oppiaineena jo 1970-luvulta alkaen. Sosiaalietiikka on osa moraalifilosofian perinnettä, jossa tarkastellaan toimintaa ihmisen hyvän elämän ja sen toteutumisen ehtojen kannalta. Minkälaisia käsityksiä hyvästä on olemassa eli minkälaisia arvoja yhteiskunnassamme on ja minkälaisia moraaliperiaatteita eli normeja yhteiskunnassamme kannatetaan ja noudatetaan? Onko yhteiskunta kaikille sen jäsenilleen oikeudenmukainen ja yhdenvertainen?

Hyvinvointivaltiossa ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle. Ihmisoikeuksien turvaaminen on julkisen vallan vastuulla. Tällä pyritään varmistamaan se, että yhteiskunta olisi oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja tasa-arvoinen. Tämä on yleensä selvää, kunnes omalle tai läheisen kohdalle sattuu tilanne, asia tai tapahtuma, joka pakottaa arvioimaan, miten ihmisoikeudet toteutuvat omalla kohdalla.  

Yhteiskunnan ja valtion onnistuminen tehtävissään mitataan siinä, miten se kykenee pitämään heikommistaan huolta. Esimerkiksi vakava sairastuminen asettaa meidät eri tavalla valtion ihmisoikeusvelvoitteen kohteeksi kuin mitä olemme silloin, kun olemme terveitä. Miksi näin tapahtuu linkittyy siihen, että sairastuminen muuttaa toimintakykyä. Koska toimintakyky on erilainen kuin terveellä ja lähes poikkeuksetta alentunut – kuten lääketieteessä sanoitetaan – tarvitsee ihminen tukea ja apua, joka valtion taholta toimitetaan palveluiden ja tulonsiirtojärjestelmien avulla.

Julkisen vallan vastuu ihmisoikeusvelvoitteidensa hoitamisesta konkretisoituu kansalaiselle juuri palvelujärjestelmän ja tulonsiirtojärjestelmän kautta. Tässä vaiheessa voi tähän tilanteeseen joutuneelta kansalaiselta kysyä, miten valtio tehtävässään onnistuu. Onnistumista voidaan arvioida myös erilaisten ”outcomien”   eli mitattavien seurausten avulla, tutkimalla tilastoista vaikkapa työkyvyttömyyseläköitymisiä, kuolemia, talouksien varallisuutta, osallistumisaktiivisuutta yhteiskunnan eri areenoilla sekä asunnottomuutta, päihteiden käyttöä tai rikollisuutta.

On lukuisia tutkimuksia ja selvityksiä, joissa ihmisiltä on kysytty ja joissa tilastoja on tutkittu ja on päädytty lähes poikkeuksetta siihen, että julkinen valta ei onnistu kovinkaan hyvin ihmisoikeusvelvoitteidensa hoitamisessa silloin, kun kansalainen on syystä tai toisesta siinä tilanteessa, että ei pärjää yksin. Erityisesti pitkäaikaisesti ja vakavasti sairaat kansalaiset ovat köyhiä, alihoidettuja, usein asunnottomia, työttömiä ja vailla koulutusta tai työpaikkaa sekä yksinäisiä ja kuolevat nuorempina kuin muut.

Kuva: Kathleen MacGregor, Unsplash.

Ihmisoikeuksien toteutuminen avohoitomallissa

Kun mielisairaaloita ryhdyttiin lakkauttamaan ja siirryttiin avohoitojärjestelmän kehittämiseen, perusteltiin muutos sairaaloissa olleiden ihmisten ihmisoikeuksien parantamisella ja ihmisarvoisella elämällä. Sairaalat nähtiin ihmisten oikeuksia, yksilöllisyyttä ja autonomiaa polkevina laitoksina, jotka rakentuivat lukuisten sääntöjen ja ihmisten vapautta rajoittavien toimintakäytäntöjen varaan. Tavoite siitä, että näin ei enää olisi, oli hyvä, mutta asiat ovat harvoin näin mustavalkoisia.

Sairaaloissa oli myös ihmiselämää suojelevia elementtejä. Sairaalaan otetun potilaan ei tarvinnut alentuneella toimintakyvyllään yrittää hoitaa itselleen asuntoa tai toimeentuloa. Hänen fyysisestä terveydestään huolehdittiin siinä missä psyykkisestäkin terveydestä ja hänelle tarjottiin toimintaa, rutiineja ja seuraa. Kaikki edellä mainittu siirtyi avohoitomallissa potilaan itsensä hoidettavaksi. Edelleen alentuneella toimintakyvyllä.

Avohoitomalli on onnistunut vähentämään leimautumista ja stigmaa, mutta vahvojen lääkkeiden kanssa olevia kroonistuneita ihmisiä on edelleen. Vapautta rajoittavat toimintakäytännöt ovat muuttuneet ihmisen tarpeista ja toiveista irrallisiksi organisaatiolähtöisiksi käytännöiksi, joissa palvelujen turvaaminen on tärkeämpää kuin ihmisen oman näköisen elämän turvaaminen, ja jossa palveluntarjoajat määrittelevät mitä apua on tarjolla, kenelle ja milloin. Ihminen ei edelleenkään ole täysivaltainen kansalainen, vaan järjestelmän asettamissa raameissa oleva holhottava. Sairaala on siirtynyt potilaan mukana yhteiskuntaan ja entiset kalterit ovat vaihtuneet lääkitykseen ja työkyvyttömyyseläkkeeseen.

Asiat eivät ole mustavalkoisia siinäkään mielessä, että kun avohoitoa lähdettiin kehittämään, ei sen keskeisiä arvoja eli autonomiaa, yksilöllisyyttä ja valinnanvapautta kyseenalaistettu. Kenen arvoja nämä olivat? Tuskin elämästään otteen menettäneen psykoosipotilaan – eikä myöskään hänen omaisensa, joka joutui avohoidon myötä muuttumaan potilaan pankiksi, pesijäksi, pyykkäriksi ja ruuan laittajaksi. Koska alentunut toimintakyky harvoin pitää sisällään suurta määrää aktiivisuutta, valitsemisen taitoa ja tahtoa, saatikka kykyä itsenäiseen toimintaan ja omaa elämää koskevaan päätöksentekoon, oltiin siis tilanteessa,jossa entiset sairaalapotilaat jäivät tämän uudistuksen myötä heitteille ja omaistensa hoidettaviksi.

Näyttääkin siltä, että ihmisoikeudet toteutuvat huonosti, koska niiden toteutumisesta vastaavat tahot ajattelevat eri tavalla kuin sairastuneet tai heidän omaisensa. Koska tavoitteet ovat ristiriidassa, eivät keinotkaan kohtaa. Apua tarvitseva ei saa apua ja valtio ei saa hyvinvoivia ja toimintakykyisiä kansalaisia vaan päinvastoin psyykkinen pahoinvointi kasvaa ja avun ulkopuolelle jäävien määrä kasvaa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Ihmisoikeudet mielenterveyspolitiikassa

Kommentointi on suljettu.