Turvapaikanhaku uskonnon perusteella on oletettua monimuotoisempi ilmiö, kirjoittaa aiheeseen perehtynyt uskontotieteen väitöskirjatutkija Helmi Halonen Helsingin yliopistosta.
Keitä uskonsa vuoksi vainotut ovat?
Turvapaikanhakijoista käydystä julkisesta keskustelusta saa helposti kuvan, jossa Suomesta hakee turvaa lähinnä perheettömiä nuoria miehiä Irakista ja Afganistanista. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus; Maahanmuuttoviraston (Migri) tilastojen mukaan viimeisen viiden vuoden aikana yleisimpiä turvapaikanhakijoiden lähtömaita olivat näiden lisäksi Somalia, Syyria ja Venäjä, ja kärkikymmenikköön mahtuu myös esimerkiksi Eritrea, Turkki ja Nigeria. Hakijoista vajaa neljännes oli naispuolisia, ja noin 16 prosenttia alle 14-vuotiaita, yleensä perheidensä kanssa saapuneita lapsia. Tästä monimuotoisuudesta puhutaan julkisuudessa harvoin.
Samalla tavoin keskustelu uskonnosta turvapaikkaperusteena keskittyy lähes yksinomaan irakilaisiin, afganistanilaisiin ja iranilaisiin nuoriin miehiin, jotka ovat kääntyneet kristinuskoon Suomessa vuoden 2015 jälkeen. Kyse on kuitenkin huomattavasti tätä laajemmasta ja vanhemmasta ilmiöstä. Uskonnollinen vakaumus mainitaan yhtenä turvapaikkaan oikeuttavista vainon syistä jo vuoden 1951 Geneven sopimuksessa, jota pidetään kansainvälisen pakolaisoikeuden kulmakivenä. Uskonnon keskeinen asema perustuu alun perin YK:n Ihmisoikeuksien julistuksessa määriteltyyn uskonnon- ja omantunnonvapauteen, johon kuuluu vapaus harjoittaa tai olla harjoittamatta valitsemaansa uskontoa. Tämä vapaus on katsottu kansainvälisessä oikeudessa niin perustavanlaatuiseksi, että henkilön ei voida edellyttää peittelevän tai muuttavan vakaumustaan välttyäkseen vainolta.
Suomesta haetaankin turvapaikkaa hyvin monenlaisin uskontoon liittyvin perustein. Joukossa on vainottujen uskonnollisten vähemmistöjen edustajia, uskonnollisia instituutioita kritisoivia ateisteja ja toisinajattelijoita, ja esimerkiksi uskontorajat ylittävän avioliiton vuoksi vainottuja. Kristinuskoon kääntyneiden lisäksi suurempia yhtenäisiä ryhmiä ovat viime vuosina olleet muun muassa Jehovan todistajat Venäjältä ja uskonnollis-poliittisen Gülen-liikkeen edustajat Turkista.
Miten hakemuksia arvioidaan?
Uskontoperusteiseen vainoon vetoavat turvapaikkahakemukset ovat niitä käsittelevälle Migrille erityisen monimutkaisia kahdesta syystä. Ensinnäkin uskonnollinen vakaumus ja identiteetti ovat syvästi henkilökohtaisia asioita, joiden kommunikoiminen tuntemattomalle viranomaiselle olisi vaikeaa jo ilman kieli- ja kulttuurierojakin. Samanaikaisesti uskontoon liittyvät turvapaikkaperusteet ovat usein kytköksissä laajoihin poliittisiin ja etnisiin konflikteihin.
Suomessa kohua ovat herättäneet erityisesti tapaukset, joissa Migri on joutunut arvioimaan hakijan uskonnollisen vakaumuksen aitoutta ja sitä kautta tullut määritelleeksi, millaista aidon uskonnollisuuden tulisi olla. Tällaista arviota ei kaikissa uskontoperusteisissa hakemuksissa välttämättä tarvitse tehdä; hakija voi olla vainon vaarassa jo sen vuoksi, että hänet mielletään tiettyyn ryhmään kuuluvaksi riippumatta hänen omasta vakaumuksestaan. Kuitenkin näissäkin tapauksissa Migrin on tehtävä päätöksiä esimerkiksi siitä, minkälainen uskonnonvapauden rajoittaminen tai uskontoon perustuva syrjintä täyttää vainon tunnusmerkit ja minkä kanssa taas hakijan katsotaan pystyvän elämään. Nämäkin päätökset sisältävät arvovalintoja, ja myös niissä mutkan kautta määritellään, mikä on uskonnon kannalta olennaista ja mikä taas ei.
Tämä on huomionarvoista siksi, että puhuttelijan arvio hakijan uskonnollisesta vakaumuksesta tai häntä uhkaavan vainon todennäköisyydestä ja vakavuudesta vaikuttaa suoraan hakijan saamaan turvapaikkapäätökseen. Kyse ei myöskään ole mistä tahansa viranomaismenettelystä, vaan menettelystä, jossa virheellinen kielteinen päätös saattaa pahimmillaan käännyttää hakijan hengenvaaraan tai väkivallan uhriksi.
Miten aihetta tutkitaan?
Aiheen ajankohtaisuuteen ja vakavuuteen on onneksi havahduttu Suomessa myös akateemisen tutkimuksen kentällä, mutta samoin kuin julkisessa keskustelussa, huomio on viime vuosina keskittynyt lähes yksinomaan kristinuskoon kääntyneisiin turvapaikanhakijoihin. Painotus on sikäli perusteltu, että kyseessä on uusi, merkittävä uskonnollinen ilmiö; hakuprosessin aikana kääntyneitä turvapaikanhakijoita on ollut ennenkin, mutta kyse on Migrin arvion mukaan ollut yksittäisistä henkilöistä. Viime vuosina taas näitä tapauksia on ollut reilusti yli tuhat. Tutkimus tämän ilmiön syistä ja seurauksista onkin ensiarvoisen tärkeää.
Vaarana kuitenkin on, että suuremmat kysymykset uskonnon roolista turvapaikkamenettelyssä jäävät kysymättä: millaisin perustein Suomen viranomaiset arvioivat uskonnollista vainoa ja sen vakavuutta? Käsitelläänkö uskontoon liittyviä aiheita eri tavoin riippuen siitä, mihin uskontokuntaan hakija kuuluu? Tuottavatko tietyt uskonnosta puhumisen tavat tietynlaisia turvapaikkapäätöksiä? Entä vaikuttavatko hakijan sukupuolen tai kansallisuuden kaltaiset taustatekijät siihen, miten hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan puhutaan tai mitä sen kannalta pidetään tärkeänä? Myös kääntymykseen vetoavien hakemusten mahdolliset erityispiirteet tulevat selvemmin esiin, jos niitä tarkastellaan rinnakkain muiden uskontoon perustuvien turvapaikkahakemusten kanssa eikä niistä erillisinä.